"Älä puhu joutavia!"
"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." — — —
"Missä hän sitten on?"
"Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi
Mihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.
Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään, ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta — kaikki turhaan!
Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa lausua.
"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoin
Mihkel kähisevällä äänellä.
"Minkälaisen tempun?"
"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!"
Äidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. — — —