"Hän juoksi pois minun tähteni!" puhui hän ja ääni kuului hammasten välistä kuin vihaisen käärmeen suhina. "Ja tiedättekö, missä hän on? Uudentuvan mökissä on hän!"

"Ei, siellä häntä ei ollut", huudahti äiti itkien, "sieltähän juuri tulen!"

7.

SIVEELLISET KÄSITTEET.

Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat, nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.

Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset — neiti Ursula, joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid — olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään, oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan, erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä. Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, — jos eivät onnistuneet — niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.

Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä. Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa, pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.

Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto oli kerrassaan tuntematon asia — paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin — tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.

Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin. Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.

Isäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli ainoa, joka häntä, "palvelus ihmistä", koitti kohdella vertaisenaan. Hänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja puheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin asiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen seuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa yksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia, sillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut luopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta Julietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen mielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin oikeuden.