"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.
"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu — kyllä", vastasi Andrei Petrowitsch.
Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:
"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin hyvin suuttunut?"
"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja parta suun ympärillä alkoi väristä, — ja se parta oli lyhyessä ajassa käynyt lumivalkeaksi.
"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä tämän olalle.
"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.
Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:
"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."
Andrei ja Stella — he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."