Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.
"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"
"Hyvin paljon."
"Ja aina tätä kirjallisuutta?"
"Sen olen jo sanonut."
"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi toisella eroaa siitä?"
"En."
"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden suhteen, enkä sitä ihmettelekään, — niin olisi teidän kuitenkin pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja tuntea halua saada parempaa."
"Miksi sellaista arvelette?"
"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin sisarenne."