Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän, ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.
"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."
"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.
"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.
"Ja onko asia aina ollut niin?"
"On."
"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään, jota ei pidetä kelvollisena?"
"Sehän on aivan luonnollista."
"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään salaa, mitään, josta tiesitte, että se on kiellettyä?"
Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös; hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella kysymyksellä pyrki.