"Miksi sellaista kysytte?"
"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"
"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."
"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!… Mutta uskon, että ette puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."
Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin, että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta, ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."
Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä. Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.
"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina kauniita tauluja, koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa tilaajoista juuri sellaista haluaa?"
"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa — se on vastenmielistä."
"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?" kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.
"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."