Eräänä joulunpyhistä tuli Gertrud Port Padureniin tervehtimään Fastradea. Hän oli jälleen hyvin solakka omituisessa puvussaan, ylt'yleensä puuteroidut kasvot näyttivät tulleen pienemmiksi, silmät olivat luonnottoman suuret. Hän valitteli huonoa terveyttään — "elämä kuluu väsymyksessä ja melankoliassa", sanoi hän. Mutta kun molemmat tytöt istuivat Fastraden huoneessa kamiinan ääressä, alkoi Gertrud puhua Dresdenistä, ja se vilkastutti häntä. "Tiedäthän", sanoi hän, "että kotona en saa tästä puhua, ja kun joskus kerron yhtä ja toista Sylvialle, näen hänen silmistään ensiksikin, ettei se häntä miellytä ja toiseksi ettei hän enää kuuntele." Niinpä kertoili hän siis tuosta ihanasta ajasta, jolloin hän sai tehdä mitä miellytti, tarvitsematta kuulla happamia huomautuksia, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elämyksen. Hän kertoi, miten iltaisin oli istuttu ystävättärien ja ystävien seurassa kahvilassa ja poltettu sikaareja. "Näetkös, ei ainoastaan elämä ja ihmiset olleet intresantteja, sitä oli itsekin intresantti. Eräs nuori taiteilija sanoi minulle: 'Iloitsen joka aamu noustessani siitä, että tänään jälleen saan nähdä silmänne, niinkuin iloitaan kauniin kirjan edelleen lukemisesta. Meillä kotonahan ei kukaan ajattelekaan, että minulla on silmät, kotona olen minä kuin ikävä vieras." Muistojensa vallassa hän vaikeni ja tuijotti uneksien kamiinan tuleen. — Talon alakerroksessa, palkollisten huoneissa, tanssittiin. Saattoi kuin hyvin etäältä kuulla viulun kitisevän äänen, kun sillä yksitoikkoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen soitettiin muutamia valssin tahteja. "Mutta sinä et kerro itsestäsi", sanoi Gertrud äkkiä, "sinä et kai ole mitään kokenutkaan? Oletko nähnyt Egloffia? Hän kuuluu olleen matkalla, hän kuuluu pelanneen ja hävinneen paljon, kuuluupa hän olleen kaksintaistelussakin. Hurja mies. Neiti von Dussa kertoi, että hän on niin levoton ja ajaa öisin täällä ympäristössä. Isä sanoi myöhemmin: se on kai huono omatunto, joka ei anna hänelle unta. Isä tuomitsee häntä yleensä hyvin ankarasti."
"Ah niin, he tuomitsevat häntä yleensä kaikki hyvin ankarasti, mutta minä olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä pitäisi olla ainakin yksi, joka häntä puolustaa, vaikkapa hän olisi väärässäkin. Kun kaikki käyvät yhden kimppuun, on se inhottavaa."
"Aivan niin, minusta on hän myös sympaattinen", vastasi Gertrud, ja hänen äänensä sai erittäin tunteellisen soinnun, "ja yleensä, jollemme rakasta, mitä meille sitten jää tässä elämässä?"
"Rakasta?" kysyi Fastrade kummastuneena. "Kuka rakastaa? Rakastatko sinä sitten?" Mutta Gertrud jatkoi puhettaan ikäänkuin ei olisi kuullut Fastraden kysymystä: "Vaikkapa se olisi vain onnetontakin rakkautta."
"Rakastatko sitten onnettomasti?" kysyi Fastrade jälleen.
Gertrud ei vastannut, hän katseli tuleen ja hymyili itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, että hän viime päivinä oli päättänyt olla onnettomasti rakastunut Dachauseniin. Alakerrasta kuului jälleen selvästi viulun rämisevä, iloton valssi. Molemmat tytöt olivat hetkisen vaiti, sitten nousi Gertrud äkkiä ja alkoi kamiinan edessä olevalla matolla pyörähdellä viulun tahdissa, vakavana ja innoissaan, ja hänen varjonsa, pitkänä ja kapeana, siirtyi levottomana pitkin seiniä. Hyvä jumala, ajatteli Fastrade, täällähän eletään kuin pitäisi juuri herätä unesta, alkaakseen sitten vasta todella elää.
Gertrud oli uuvuksissa, hän heittäytyi sohvalle ja hengitti syvään.
"Kas niin", sanoi hän, "se teki minulle hyvää, nyt ajan kotiin."
YHDEKSÄS LUKU.
Talvi läheni loppuaan. Fastrade oli ollut iltakävelyllä jo kosteiksi käyneillä teillä ja palasi kotiin, missä häntä odotti tavallinen Padurenin ilta. Couchon istui korttiensa ääressä ja huoneessa tuoksui paistetuilta omenilta, joita hän aina piti uunissa. Salissa eivät lamput vielä olleet sytytetyt. Fastrade aikoi, niinkuin oli joka ilta tehnyt, mennä isänsä huoneeseen, mutta hänet pysähdytti paroonitar Arabella, joka pimeässä tarttui Fastraden käsiin ja kuiskasi: "Egloff on ollut täällä." "Tosiaanko?" sanoi Fastrade. Hänen äänensä kuulosti välinpitämättömältä, mutta hän tiesi heti, että oli tapahtunut jotain, joka yhdellä iskulla oli tehnyt tämän Padurenin illan hänelle merkilliseksi. "Ja ajattelehan", jatkoi paroonitar, "hän on pyytänyt isältäsi sinun kättäsi."
"Hullu ihminen", pääsi Fastraden suusta.