"Luonnollisesti", sanoi Egloff, "isällinen siunaus, luonnollisesti. Täytyykö sitä vastaanottaessaan polvistua?" — "Se ei kai ole tarpeellista", vastasi Fastrade ja meni edellä isänsä huoneeseen.

Parooni ja paroonitar Arabella istuivat siellä vakavina ja odottavan näköisinä. Kun Egloff astui sisään, ojensi parooni hänelle hitaasti kätensä ja sanoi: "Terve tuloa, tyttäreni ratkaisu on ollut teille suosiollinen, ja meidän on siis jätettävä kaikki muu kaitselmuksen huostaan. Istukaa, lapset." Hän odotti kunnes he olivat istuutuneet ja jatkoi sitten: "Isälliset epäilykseni ja huoleni olen ilmoittanut teille molemmille. Fastrade on siinä ijässä, jolloin päätetään itse, älköön siis tästä kaikesta enää puhuttako." Ja vanhaan tapaansa teki hän kädellään tutun liikkeen ilmassa. "Minun on siis vain rukoiltava taivaan siunausta teille. Yhden ehdon tahtoisin kuitenkin asettaa, vaadin odotusaikaa, sanokaamme vaikkapa ensi talveen saakka. Te ette voi pahastua minulle, vaikka vaadinkin tällaista odotusaikaa, saadakseni tietää, tokko tyttäreni tuleva puoliso osoittautuu tyttäreni arvoiseksi." Parooni oli valmis, hän nojautui taaksepäin, hän oli puhunut voimakkaasti ja sujuvasti, niinkuin ennen piirikokouksessa, ja se tyydytti häntä. Egloff taas ajatteli: tämäpä elämäni viheliäisin hetki, tässä saa istua ja kuulla itselleen sanottavan vastenmielisiä asioita, ja mitä voi vastata? Vihdoin juolahti hänelle mieleen hyvin pyöristetty vastaus, jonka hän lausui nopeasti ja huolimattomasti: "Olen täysin tietoinen siitä edesvastuusta, jonka tämä ansaitsematon onni asettaa minulle." Sanan "edesvastuu" kuullessaan höristi parooni korviaan: "edesvastuusta", toisti hän, "aivan oikein. Suuri edesvastuu kasvattaa ihmisiä, se on aivan oikein." Nyt antoi paroonitar merkin, ja Fastrade ja Egloff vetäytyivät takaisin.

Fastraden huoneessa painautui Egloff lujasti sohvannurkkaan, veti
Fastraden lähelle itseänsä ja sanoi: "Kas niin, nyt se on ohitse.
Täällä sinun luonasi on hyvä istua, miellyttävämpää ei voi toivoa."
"Sinua poloista", sanoi Fastrade, "kylläpä sinulle oltiin ankaria." —
Egloff kohautti olkapäitään: "Se on ohitse, mutta puheeni edesvastuusta
oli hyvin tavattu, se sopi niin täydelleen tunnelmaan."

Heidän edessään oli hiljainen talo, ei kuulunut äännähdystäkään, kamiinassa räiskyi valkea, ikkunaluukkuja rytyytti kevättuuli. Egloff oli hetken ollut vaiti, sitten alkoi hän äkkiä nauraa: "Aina kun näin", sanoi hän, "että kaksi kihlautunutta jätettiin juhlallisesti ja salaperäisesti huoneeseen kahden kesken ja kaiken ympärillä piti olla hiljaista, kukaan ei saanut häiritä heitä, tuumin itsekseni: mitä ne puhuvat? He oppivat tuntemaan toisiansa, no hyvä, miten mahtavat he tehdä sen? Nyt sen tiedän. He eivät puhu lainkaan. Ei ole halua puhumiseen, on kuultu, mitä haluttiin kuulla, että on kelvattu, nyt ollaan niin hyvinvoivan kylläisiä, ettei tarvitse puhua mitään."

"Ja minä ajattelin", sanoi Fastrade, "että kun kaksi kihlautunutta jää kahdenkesken, silloin saa kuulla paljo suloisia asioita."

"Ah niin, luonnollisesti", sanoi Egloff, "nämä suloiset asiat ovat aina esillä, mutta ne ovat aina samoja kuin kondiittori Kirschin karamellit. Toiset ovat ruusunpunaisia, toiset keltaisia ja kaikki silkkipaperiin käärittyjä."

"Niin, niistä pidin ennen hyvin paljon", tunnusti Fastrade, "toiset olivat ruusun, toiset sitruunan makuisia ja niin makeita, että kun niitä söi, hengitys salpautui ja kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta meille sellainen ei mitään merkitse, meidän kihlauksemme on liian vakava."

Egloff hätkähti: "Vakava? Miksi olisi meidän kihlauksemme erikoisen vakava? Siksikö, että tässä talossa on aavemaisen hiljaista ja juhlallista, että isäsi oli ankara ja minut asetettiin koetukselle? Se ei saa vaikuttaa meidän kihlaukseemme. Luonnollisesti minä käyn täällä, näyttääkseni, olenko kestänyt kokeen, mutta toisiimme tutustua, toisiamme nähdä tahdomme ulkona. Kun kuulen, miten tuolla ulkona tuulee ja jyskyttää ikkunanluukkuja, tahtoisin ottaa sinut heti mukaani." Fastrade hymyili: "Eikö se olisi vastoin lakia, kuten parooni Port sanoo?" Egloff löi kädellään tuolin selustaan ja nauroi ääneensä: "Parooni Port'in lakien rikkomus merkitsee aina yhtä hyvää työtä enemmän."

Heidän puhuessaan katseli Fastrade tarkoin Egloffin kasvoja. Noin läheltä katsoen näyttivät ne hänestä oudoilta, itsepäinen pojanotsa sileäksi kammattujen hiusten alla oli hänelle tuttu, mutta kulmakarvojen välissä oli pari sirpinmuotoista pikku vakoa. Myöskin olivat oikeanpuoliset kulmakarvat hiukan korkeammalla kuin vasemmanpuoliset, ja se kai antoi kasvoille niiden ylimielisen, pilkallisen ilmeen. Silmät olivat hyvin tummat, mutta katsoessaan kamiinantuleen tulivat ne ruskeiksi niinkuin suuren, mustan syysperhosen siivet, joihin aurinko paistaa. Hän katseli Egloffin kättä, joka piteli hänen omaansa, leveätä, valkeata kättä, jossa oli pitkät, kapeat, omituisen hermostuneesti suippenevat sormet. Fastrade muisti kuulleensa, että Egloff oli hyvin voimakas. Tekisi ehkä hyvää tulla noilla käsillä kannetuksi ulos kevättuuleen.

"Herra nähköön, kasvatukseni", sanoi Egloff, "kasvatukseni oli typerää; minua hemmoteltiin vallan suunnattomasti ja toisinaan oli kaikki taas kiellettyä. Kun sitten myöhemmin ahneesti kävin käsiksi vapauteeni, petyin; olin odottanut enemmän. Ylipäänsä koko nykyinen sukupolvi näillä seuduin on jonkun verran laiminlyötyä. Isämme olivat erinomaisen hyviä, he ottivat kaiken hyvin vakavasti ja hartaasti. Sinun isäsi kai muistaakseni mielellään puhui isäin tilojen hoitamisen ja hallitsemisen pyhästä kutsumuksesta. No, me emme oikein jaksaneet enää kohota tähän hartauteen, ja uudesta hartaudesta meitä varten ei pidetty lukua. Ja siitä johtui, ettemme ottaneet mitään oikein vakavasti, emme isiämmekään, niin, emme edes isoäitejämme. Siitä kai johtui myöskin halu nauraa kaikille vakaville ihanteille."