He olivat pysähtyneet; Fastrade oli irtautunut Egloffin käsivarresta ja nojasi selin koivunrunkoon. Hän tunsi itsensä onnettomaksi ja loukkaantuneeksi. "En tahdo mitään", sanoi hän väsyneesti, "muuta kuin että kuulumme yhteen." Hänen silmänsä tulivat kosteiksi ja kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Egloff seisoi hänen edessään ja katseli totisena ja ihmetellen itkeviä tytönkasvoja. Sitten otti hän Fastradea käsistä: "Joutavia", sanoi hän, "tässä ei ole mitään itkemistä, tuleehan puhuttua yhtä ja toista, mutta eihän se ole tärkeätä." Hän veti Fastraden luoksensa, ja kun hän suuteli kyynelistä kosteita kasvoja, tunsi hän, miten tytön ruumis hänen sylissään kävi painavaksi ja hervottomaksi.
Yli maan hiipi jo hämärä, sumu nousi ilmaan valkeana sauhuna ja suurella tasangolla vilkkuivat jo linnojen valopilkut. Fastrade pyyhki kyyneleet silmistään ja tarttui jälleen Egloffia käsipuoleen. "Ei se ollut mitään", sanoi hän, "kevätilma tekee heikoksi."
"Jumalan kiitos", tuumi Egloff, "ei alinomaisesta vahvuudestakaan mihinkään ole."
Niin kääntyivät he jälleen levollisina ja hiukan miettiväisinä kotiin päin.
Kun Fastrade tuli kotiin, hyöri hän vilkkaasti huoneessaan, järjesteli tavaroitaan ja alkoi kirkkaasti ja ääneensä laulaa itsekseen. Se ei muuten ollut hänen tapojaan, mutta tänään se teki hänelle hyvää. Paroonitar Arabella oli paroonin huoneessa, jossa Ruhke paraikaa seisoi paroonin edessä, esittäen selontekoaan. Ruhke vaikeni äkkiä ja kaikki kolme kuuntelivat. "Hän laulaa", sanoi paroonitar. "Se on uutta", sanoi parooni. Myös Couchon, joka oli torkkunut korttiensa ääressä, heräsi, kallisti päätään olkapäähänsä ja kuunteli.
YHDESTOISTA LUKU.
Fritz von Dachausen istui aamulla peilin äänessä ja saippuoi leukaansa. Grünfeld, vanha palvelija, seisoi hänen takanaan ja katseli tarkkaavasti, kuinka hänen herransa ajeli partaansa. "No", sanoi Dachausen, "mitä kuuluu viime yön ajalta rouva paroonittaresta?" Grünfeldin kasvot tulivat huolestuneen näköisiksi, sillä hän huomasi kyllä, että hänen isäntänsä katseli häntä peilistä. "Amalia sanoo", vastasi hän, "että rouva paroonittaren yö ei ole ollut levollinen. Yöllä rouva paroonitar otti tulta ja alkoi lukea kirjeitä. Myöhemminkään ei hän saanut unta, mahdollista, arvelee Amalia, että kirjeetkin kiihottivat rouva paroonitarta." "Kirjeet?" kysyi Dachausen. "Niin, kirjeet", vahvisti Grünfeld, "Amalia näki ne vielä tänä aamuna pöydällä vuoteen vieressä." "Joutavia", sanoi Dachausen vihaisesti, "rouva paroonittarella ei ole kirjeitä, jotka voisivat kiihoittaa häntä." Kun ei Grünfeld osannut vastata siihen mitään, alkoi Dachausen ajella itseään; kun tämä vaati hänen tarkkaavaisuutensa, pääsivät ajatukset vain puuskittaisin kulkemaan hänen päässään. Mitkä kirjeet? Nekö, jotka hän sulhasena ollessaan oli kirjoittanut Liddylle? Mutta nehän eivät varmaankaan olleet kiihoittavia. Kysyisiköhän hän, miltä kirjeet olivat näyttäneet? Oliko niitä paljo? Ei, se ei sentään käynyt laatuun. Parta oli nyt ajettu ja hän jatkoi pukeutumistaan. Silloin alkoivat ajatukset luistaa sukkelammin. Tuo ilmoitus kirjeistä avasi äkkiä kokonaisen epämieluisten ajatusten sulun. Yhä hän kohtasi nyt tuollaisia salaperäisiä, levottomuutta herättäviä asioita. Liddyn koko sairaudessahan oli jotain salaperäistä ja selittämätöntä. Hän oli hermostunut, hyvä, sellaistahan esiintyi naisissa, mutta yksi Liddyn sairauden päätuntomerkkejä oli ettei hän voinut oikein sietää miestänsä. Sitä oli nyt jatkunut jo viikkoja. Milloin se oikeastaan alkoikaan? Tuona iltana, jolloin Gertrud Port oli heillä ja Liddy sai pyörtymyskohtauksen. Gertrud oli tuonut tiedon Egloffin ja Fastraden kihlauksesta. Tässä pysähtyivät ajatukset, tässä olivat ne viime aikoina jo useasti pysähtyneet, ikäänkuin pelkäisivät ne jotain, ikään kuin tahtoisivat ne arasti painautua jonkun ohitse. Dachausen oli nyt valmis, Grünfeld sukaisi vielä hellävaroen harjalla hänen vaatteitaan ja sitten he molemmat menivät ruokasaliin.
Oli kaunis päivä, huone oli täynnä auringonpaistetta ja hyasintintuoksua. Kun Dachausen istuutui pöytään ja antoi tarjoilla itselleen teetä, tuli hänen sydämensä yhtäkkiä vallan sanomattoman surulliseksi. Miten hän olikaan aina rakastanut tätä ateriaa, kun Liddy istui tuossa häntä vastapäätä, ruusunpunaisena ja aamukylvystä raikkaana, kumartaen kasvonsa teekupin ylitse. Hyvä jumala, elämä tämän kauniin naisen kanssa oli tähän saakka ollut niin äärettömän hauskaa, kaikki hänessä oli niin raffineerattua, niin yllättävän oikukasta ja suloista. Ja nyt äkkiä oli kaikki hävinnyt. Miksi? Ken oli sen aikaansaanut? Hän ajatteli taas tuota samaa, jota hän kaiket päivät oli hautonut mielessään, miksi pyörtyi hän juuri silloin, kun kuuli Dietzin kihlauksesta? Onko Liddy rakastunut Dietziin? Tee, jota hän joi, maistui hänestä katkeralta, hän tunsi suorastaan ruumiillista pahoinvointia, oliko se tosiaankin mahdollista? Hän alkoi käydä lävitse muistojansa, ja tosiaankin, hänen mieleensä oli patoutunut joukko pikku muistoja, jotka nyt purkautuivat esille toinen toisensa jälkeen ja saivat tuskallisen merkityksen. Niiden joukossa oli muuan ilta, jolloin hän oli jättänyt Liddyn ja Dietzin kahden, koska joku oli tahtonut puhutella häntä. Kun hän tuli takaisin, oli Liddy omituisen kiihottunut ja punainen ja Egloffilla oli pilkallinen hymynsä kasvoillaan. Liddy nousi ja lähti nopeasti huoneesta. Ja sitten oli joku kerran tuonut kirjeen. "Ah, Gertrudilta", oli Liddy sanonut. Kun Dachausen nyt ajatteli hänen kasvojaan ja hänen äänensä sävyä, tiesi hän, että Liddy oli valehdellut. Ja vielä johtui hänen mieleensä paljo muutakin, jonka hän luuli aikoinaan unohtaneensa tai jättäneensä huomaamatta, mutta joka kaikki kuitenkin oli ollut hänen mielessään, vaikkei se vain ollut päässyt pukeutumaan sanoiksi. Vihdoin, mistä johtui niin useasti, että Dietz tuli Barnewitziin, kun hän, Dachausen, ei ollut kotona. Liddy sanoi silloin aina: "Hän oli kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, mutta kutsuin hänet kuitenkin illalliselle, olen niin yksin." Dachausen iski nyrkillään pöytään, ei, hän ei tahtonut ajatella pitemmälle, sehän oli sietämätöntä. Hän käski palvelijan ilmoittamaan hänet rouva paroonittarelle, mutta tuli vastaus, että rouva paroonitar oli väsynyt ja koettaisi nukkua. Hyvä, Dachausen päätti, niinkuin oli tehnyt joka aamu, mennä tarkastamaan maatilaansa ja talouttaan.
Oli kaunis päivä, auringonpaistetta ja sininen taivas. Nämä huhtikuun viimeiset viikot olivat ihmeellisiä, koivut alkoivat puhjeta lehteen ja sireeneissä oli paksut ummut. Joka kerran, kun Dachausen aamusilla astui pihalle, täytti hänet miellyttävä isännyydentunne, hän tiesi, että hänen tulonsa kaikille oli tärkeä, pelätty ja ratkaiseva tapaus. Tänäänkin teki se hänelle hyvää, hänen mielensä kävi keveämmäksi. Mitä oikeastaan olikaan tapahtunut? Hän meni pajaan, seppä seisoi alasimen ääressä ja takoi hehkuvanpunaista raudanpalasta. Muulloin Dachausen työn ääreen tultuaan heti oli selvillä siitä, mihin sitä tarvittiin, mihin se kuului, oliko se hyvä vai huono; hän tunsi silloin mielihyvällä, miten hänen käytännöllinen järkensä toimi nopeasti ja varmasti. Mutta tänään kohosi hänen mieleensä vallan outoja, haaveellisia ajatuksia, hänestä oli kuin olisi hän tuntenut vasaran raivon, kun se iski kuumaa, onnetonta rautaa. Oliko hän järjiltään? Nopeasti jätti hän pajan ja lähti navettaan. Oli syöttöaika, katonluukusta heitettiin heinät alas, piiat seisoivat hymyillen ja antoivat vihreiden, tuoksuvien heinien sataa päällensä, sitten kävivät he niihin käsiksi ja kantoivat ne soimiin. Kulkiessaan Dachausenin ohi loivat he häneen arkoja katseita, sillä he näkivät heti, ettei herra tänään ollut hyvällä tuulella. Mutta Dachausen seisoi siinä ja ajatteli Dietz Egloffin salaperäisiä seikkailuja, joista ihmiset puhuivat, hänen yöllisiä ratsastuksiaan, ja äkkiä heräsi Dachausenissa halu suuttua jollekin, haukkua ja sättiä; hän kulki navetassa ja etsi jotakin, mikä olisi ollut epäjärjestyksessä. Hetkiseksi pysähtyi hän sonnin luokse, hän nautti nähdessään, miten eläin huohotti, pyöritti silmiään ja miten koko mahtavaa ruumista näytti kiukku paisuttavan. Kun ei hän täällä keksinyt mitään epäjärjestystä, meni hän talliin; tallirenki Jürgen suki juuri kimoa, hänkin huomasi ensi silmäyksellä, että hänen isäntänsä oli tänään vaarallisella tuulella. Dachausen kulki hevosesta hevoseen, katseli jokaista tarkoin, kas niin, erään hevosen takajalka oli hankautunut, miksi se oli hankautunut? Miksi ei ollut ilmoitettu hänelle? Miksei ollut sitä hoidettu? Tämähän oli vallan kuulumatonta huolimattomuutta. Dachausen alkoi puhua hyvin kovalla äänellä; viha puistatti hänen jäseniään, hän tarttui Jürgeniä kauluksesta ja ravisti häntä; suuri, vaaleaverinen poika punastui ja katsoi herraansa kummastuneena, mutta Dachausen polki jalkaansa ja suorastaan hyppi vihasta. Silloin vääntyivät pojan huulet tuskin huomattavaan hymyyn. Dachausen vaikeni äkkiä; "poika nauraa minulle", iski hänen mieleensä, hän kääntyi tiukasti ympäri ja lähti tallista. Ulkona tuli vouti häntä kohden, mutta tämän kanssa ei hän nyt tahtonut puhua, siksi kääntyi hän kiireesti vastakkaiselle suunnalle. Vailla päämäärää harhaili hän peltojensa keskellä. Ruis oli hyvällä oraalla ja vehnä myöskin. Mitenkä leivoset tänään lauloivatkaan tuolla ylhäällä, hän pysähtyi ja katsoi ylös, hän tahtoi laskea ne, yksi, kaksi, kolme, neljä, mutta mitä tyhjiä? Eihän siinä ollut mitään järkeä, tässä kaikessa ei ollut mitään järkeä. Oli kai aika lähteä kotia aamiaiselle, ehkäpä istuisi Liddy aamiaispöydässä niinkuin ennen ja hymyilisi hänelle. Harras, lapsellinen toive sai hänet jouduttamaan askeleitaan, mutta kun hän astui ruokasaliin, huomasi hän, että oli katettu vain yhdelle. Hän huokasi. Miten kauan hänen olikaan jo pitänyt yksinään kuin nuoren miehen syödä ateriansa. Aamiainen oli hyvä, kokki oli valmistanut au gratin kalaruokalajin, jolle Dachausen yleensä antoi suuren arvon. Hänhän ymmärsi niin hyvin nauttia elämän pienistä iloista, mutta kun istuu suruineen yksin pöydässä, silloin parhainkin ruoka maistuu liian katkeralta. Hyvä jumala, miksi piti juuri hänen onnensa turmeltua, hänhän ei vaatinut elämältä mitään muuta kuin että se oli moitteetonta ja iloista. Hän oli aina täyttänyt velvollisuutensa, ennen rykmentissä ja nyt tilanomistajana. Yksinpä Warthen vanhuskin oli kiittänyt hänen maatalouttaan. Hän ei ollut pelaaja kuin Dietz, eikä uskoton vaimolleen niinkuin kreivi Bützow, miksi piti nyt tulla tämän selittämättömän ja juuri hänen osakseen ja tuhota rakkain, mitä hänellä oli, hänen avioliittonsa. Hän ei ymmärtänyt sitä.
Heti aamiaisen jälkeen meni hän Liddyn luokse. Hän astui huoneeseen koputtamatta, hän ei tahtonut antaa jälleen käännyttää itseään ovelta. Lydia makasi leposohvalla kirkkaanpunaisessa aamunutussaan, hiukset riippuivat kahtena pitkänä palmikkona olkapäille, kasvot olivat hyvin valkeat, hän ei liikahtanut, kun Dachausen astui sisään, vaan katseli sinisillä silmillään järkähtämättä kattoa kohden. "Liddy", huudahti Dachausen lempeimmällä äänellään, "taasen valvottu yö, mitä tehdä, nuo kirotut hermot!" Hän kumartui Liddyn ylitse ja suuteli liikkumattomia kasvoja. "Millaiseksi tunnet itsesi nyt?"