"Väsyneeksi", vastasi Liddy, katsahtamatta häneen. Hän veti tuolin lähemmäksi ja tarttui hänen käteensä, joka velttona lepäsi hänen omassaan. "Niin, niin", jatkoi hän, "tämä kevätilma, se näyttää kauniilta, mutta on myrkyllistä. Kaikki sen tuntevat."
Lydia ei vastannut, silloin Dachausenkin joutui hämilleen. Miten piti hänen menetellä tämän naisen suhteen, joka käyttäytyi, niinkuin ei häntä olisi ollut olemassakaan? Hän alkoi kertoa jotakin: "Olin eilen Witzowissa, Gertrud parka on myös sairas. No, ja molemmat vanhukset ne murisevat vanhaan tapaansa. Paroonitar oli suutuksissaan siitä, että Dietz ja Fastrade joka ilta metsässä tekevät pitkiä kävelyretkiä. Hän sanoi, että se oli kai amerikkalainen tapa. Mutta vanha Port sanoi: onko se amerikkalaista, en tiedä, mutta sopimatonta se on."
Hiukan punaa kohosi Lydian poskille ja hän sanoi juhlallisesti kattoa kohden: "Minusta on se myöskin sopimatonta."
"Sopimatonta, kuinka niin?" vastasi Dachausen, "nykyäänhän ajatellaan sellaisista asioista jo vapaammin." Nyt katsahti Lydia jo häneen ja jotenkin vihaisesti: "Olethan aina saarnannut", sanoi hän, "että tulee mukautua sen yhteiskunnan tapoihin ja lakeihin, jossa elää; kuinka voivat siis nuo molemmat tehdä mitä haluavat?" Sitten kohautti hän kulmakarvojaan ja käänsi kasvonsa poispäin: "Herra nähköön, on kyllä jokseenkin yhdentekevää, mitä he tekevät, ei Egloff paralla näillä kävelyretkillään ikävän Fastraden kanssa ainakaan hauskaa ole."
"Ikävän, kuinka niin?" väitti Dachausen vastaan, "Fastradehan on jalo ja henkevä tyttö."
"Ehkäpä tuon mainion kihlauksensa vuoksi kotiopettajansa kanssa", pilkkasi Lydia. "Mikset ole nainut häntä, koska hän kerran on jalo ja henkevä? Minä en ole jalo enkä henkevä."
Silloin Dachausen taas muuttui helläksi, hän silitti pientä, velttoa kättä ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Siksi että olen nainut sinut, siksi että sinä olet minulle jaloin ja henkevin. Katsos, Liddy, minusta tuntuu, kuin emme viime aikoina olisi olleet oikein lähellä toisiamme, minusta tuntuu kuin sinua painaisi jokin asia, mistä et minulle kerro. Puhu, sillä siksihän ensinnäkin ollaan avioliitossa, että kaikki olisi yhteistä, ja toiseksi, on kerrassaan ihmeellistä, miten kaikki surua tuottava kokonaan katoaa, kun sen saa julkilausutuksi."
Lydia katsoi jälleen kattoon ja hänen äänensä kuului väsyneeltä ja uniselta, kun hän vastasi: "En ymmärrä sinua, minulla ei ole mitään ilmaistavaa, mitään puhuttavaa. Luulen, että meillä molemmilla on viime aikoina ollut toisillemme ylipäänsä vähän sanottavaa." Hän sulki silmänsä. "Luulen että koetan vähän nukkua", sanoi hän.
Dachausen oli käynyt kalpeaksi, hän nousi nopeasti ja meni sanaakaan sanomatta huoneesta.
Ylhäällä huoneessaan istuutui hän tuolille, nojasi päätään taaksepäin ja sulki silmänsä. Nyt oli selvää, että hänen avioliittonsa laita oli huonosti, mutta hän tahtoi tietää, mikä hänen onneansa häiritsi. Hän oli väsynyt johdattamaan mieleensä pikku tapauksia menneisyydestä, hän tahtoi saada jotakin ja jonkun, josta hän voisi pitää kiinni. Niin istui hän paikallaan kauan murheisissa mietteissä. Vihdoin hän soitti ja käski valjastamaan, hän tahtoi matkustaa pikku kaupunkiin, Graubiniin, missä hänen äitinsä ja sisarensa Adine asuivat.