Kun Dachausen oli mennyt naimisiin, olivat molemmat naiset vanhoine huonekaluineen ja vanhoine palvelijoineen muuttaneet kaupunkiin, tehdäkseen tilaa uudelle linnan valtiattarelle, uudenaikaisille huonekaluille ja uusille palvelijoille. Dachausenille oli tuo kaupunkitalo kappale hänen nuoruutensa aikaista vanhaa Barnewitziä. Täällä leyhyi sama suloinen, hyväilevä tuuli, joka oli ympäröinyt häntä lapsuudesta saakka, sinne matkusti hän mielellään ollessaan huonolla tuulella ja halutessaan saada lohdutusta. Lydia ei mielellään käynyt anoppinsa luona. "Siellä ollaan hyvin ystävällisiä", sanoi hän, "mutta se on ystävällisyyttä, joka painostaa." Rouva von Dachausen ja Adine puolestaan ihailivat Lydiaa. "Sinun Lydiasi", toistivat he yhä uudelleen, "on niin kaunis ja hieno", mutta hän pysyi heille vieraana, hän oli heille kaunis soitin, jolla he eivät osanneet soittaa.

Matka keväisenä iltapäivänä oli kaunis, koivut olivat heleän vihreinä metsänreunassa, kauempana kuusten alla oli suuret joukot valkovuokkoja, jotka värisivät tuulessa, tien syrjää reunustivat pienet, keltaiset kukat, lapset ajoivat lampaita laitumelle, loikoivat rinteillä mahallaan ja lauloivat. Dachausen, joka muuten mielellään oli mukana siellä, missä oli hauskaa, ei tänään jaksanut ottaa osaa iloon, joka täytti luonnon, se teki hänet surulliseksi ja heikoksi. Hänen mieleensä johtui laulu, jota vanha Marri, hänen hoitajattarensa, oli laulanut hänelle, kun hän vielä oli aivan pieni poika, ja hänen täytyi alinomaa hyräillä sitä itsekseen:

"Sulle kuiskaa kukkanen:
Poika parka, itku pois!
Paistaa päivä kultainen:
Poika parka, itku pois!"

Myös kaupungissa näytti keväiseltä, tytöillä oli vaaleat puserot, pitkät rivit kymnasisteja käveli toistensa käsipuolessa pitkin katuja. Kauppapalvelijat seisoivat avoimilla puotien ovilla ja antoivat kevättuulen puhaltaa kalpeille kasvoilleen. Dachausenin otti äitinsä talossa vastaan pieni, viekkaannäköinen palvelustyttö; hänelle se oli tuttua, hänen äitinsä otti palvelukseensa aina tuollaisia tyttöjä, kasvattaakseen ja parantaakseen heitä, eivätkä ne enimmäkseen olleet erikoisen onnistuneita. Sitten tuli Adine, loppupuolella neljättäkymmentä, pieni ja lihava, kasvot aikoinaan varmaankin olleet hienot ja kauniit, nyt ne olivat liiaksi levenneet ja kadottaneet piirteensä, mutta niistä välkkyivät ystävällisesti Dachausenien siniset silmät. Adinen ympärille levisi hyvinvoinnin ja sydämellisyyden hyväätekevä tunne. Sohvannurkassa istui vanha rouva von Dachausen pienenä ja hauraana kuin koi, myssyn valkeiden pitsien alla olevat, yhä vielä valkeat ja punaiset kasvot olivat aivan kokoon kutistuneet, mutta rypyt sopivat hänelle hyvin, ne olivat pelkkiä vaakasuoria ystävällisyyden kurttuja.

"Ah, Fritz poikaseni, istu tänne", sanoi hän ja hänen silmänsä kostuivat, ja Fritz istui jälleen tuossa vanhassa tutussa nojatuolissa, ja aurinko paistoi ikkunan lävitse punamattoiselle lattialle. Adine hääri kahvipöydän valmisteluissa, toi suuria, pehmeitä rinkilöitä, jotka nekin olivat Barnewitzistä muuttaneet tänne kaupunkiin. Dachausenista alkoi jo tuntua paremmalta, hän alkoi valitella, puhui Liddyn sairaudesta, omasta yksinäisyydestään, ja se tarkkaavaisuus ja osanotto, jolla hänen äitinsä ja sisarensa kuuntelivat häntä, tekivät hänen mielensä aivan pehmeäksi. Tässä oli kaksi, jotka ehdottomasti olivat hänen puolellaan, jotka aina olivat pitäneet jokaista hänelle sattunutta onnettomuutta kohtalon puolelta harjoitettuna vääryytenä, täällä ei hänen tarvinnut olla miehekäs, täällä saattoi hän antaa sääliä itseänsä mielin määrin. Kahvi tuli, Adine ja rouva von Dachausen alkoivat nyt kertoa pieniä kaupunkijuttuja, alkoivat juoruta lempeällä ja miellyttävällä tavallaan. Ilta-aurinko hohti jo aivan punaisena seinillä, mutta Dachausen istui yhä paikallaan, hän tiesi että oli aika lähteä kotimatkalle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kotona odotti häntä yksinäisyys ja kaikki se vihamielisyys, jonka hän nyt tunsi ympäröivän itseään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kuu oli jo korkealla taivaalla, kun Egloff ja Fastrade yhä yhdessä astelivat metsäteitä pitkin. Tuuli ajeli pieniä pilvenhattaroita kuun ohi ja kuun tielle, ja metsälle ei tuuli suonut lepoa, se puhalsi puihin, heilutti niitä edestakaisin, ja varikset, jotka yrittivät nukkua latvoissa, räpyttivät yhä uudelleen ankarasti siipiään. Sitä paitsi olivat tuulenpuuskat täynnä nuorten koivunlehtien huumaavaa tuoksua.

"Metsä on tänään juovuksissa", sanoi Egloff. "Ah niin", sanoi Fastrade, "kaikki huojuu, kuin kävelisimme laivassa; ja ajatella, että Padurenin neiti vielä tähän aikaan kävelee hurjan Egloffin kanssa juopuneessa metsässä, mitähän linnoissa sanottaneenkaan!"

"Mitä siellä sanotaan, ei ole tärkeätä", vastasi Egloff, "ainoa tärkeä olet sinä."

"Miksi olen niin tärkeä?" kysyi Fastrade. Egloff oli hetkisen vaiti, antaakseen kovan tuulenpuuskan puhua loppuun, sitten alkoi hän miettien: "Kuljin kerran päivällisaikaan Venetsian ahtaita katuja; tiedäthän, että nuo kadut juuri tähän aikaan enemmän kuin koskaan muulloin muistuttavat köyhäinkasarmin käytäviä; ihmisiä istuu kaikkialla syömässä; tuoksuaa sipuleilta ja kalalta, isännät seisovat ovella ja huutavat: 'La minestra é pronta!' Pikkupojat ryömivät pölyisissä porttikäytävissä kullankeltaiset polentaviipaleet kädessä — no niin, ja sitten tulin eräälle avoimelle paikalle, en tiedä mikä sen nimi on, toisella puolella seisoo yksi ainoa goottilainen torni, koristeltu ylt'yleensä, kuin olisi sillä yllään isoäidin pitsikauhtana. Siellä on myös pieni ravintola, jonka edustalle istuuduin. Mutta torin ylitse oli kaikkialle pingoitettu nuoria, joissa oli vaatteita kuivamassa, lakanoita ja paitoja, heleän valkeina auringonpaisteessa ja tuulessa liehuen. Tuli venetsialaisia tyttöjä mustissa huiveissaan, kauniita, kalpeita, nälkäisiä kasvoja suurine silmineen, ja he kohottivat käsiään ja taivuttivat tummatukkaisia päitään taaksepäin, seisoivat siinä kaiken tämän valkean keskellä ja ripustivat lisää vaatteita kuivamaan. Se miellytti minua. Samassa pöydässä istui pieni, vanha mies, jolla oli suippo, harmaa parta, ilmeisesti saksalainen, ehkä professori, sillä hänellä oli pitkät, harmaat hiukset, niinkuin germanisteilla usein on. Hän katsoi minuun vihaisesti ja sanoi äkäisellä äänellä, kuin olisimme koko ajan olleet riidassa: 'Te juoksette ympäri Venetsian ja ihailette pelkkää roskaa. Minä tulen tänne, sillä tämä täällä on tärkeätä.' Samassa silmänräpäyksessä minulle se selvisi."