"Miksi se oli niin tärkeätä?" kysyi Fastrade.
Egloff nauroi: "Niin, sitä en tiedä, yhtä vähän kuin tiedän sitäkään, miksi sinä olet minulle niin tärkeä. Mutta katsos, oikeastaan on se merkki sieluni koskemattomuudesta. Sinulle oli jo nelitoistavuotiaana jokaisen englantilaisen romaanin sankari tärkeä, te kaikkihan jo nuoruudestanne saakka kulutatte sieluanne, minä en ole ottanut sieluani lainkaan käytäntöön, olen tähän saakka elänyt ilman sielua ja sinua varten otan nyt esille tämän käyttämättömän, uudenuutukaisen sielun. Sehän merkitsee jo jotain, vaikkei se olekaan mukavaa."
Nyt kulkivat he suurten, Vanhojen kuusten alla, joiden välistä kuutamo vain sieltä täältä tuikki kuin hopeisina kipunoina; mutta pienessä aukeamassa seisoi metsästysmaja sen kirkkaasti valaisemana. "Tämän tahdoin näyttää sinulle", sanoi Egloff, "täällä olen viettänyt parhaat hetkeni." Hän avasi oven, huone oli täynnä kuutamoa ja suuria, häälyviä kuusenoksien varjoja. Hän veti Fastraden viereensä lepovuoteelle, "täällä olen nähnyt sinut aina selvimmin, silloin kun et ollut läsnä, täällä olen tuntenut sinut selvimmin, joka hermollani olen tuntenut sinut, on kuin asuisit täällä. Eikö sinusta tunnu, kuin olisi täällä kaikki tuttua, kuin olisit jo usein ollut täällä?"
"Niin", sanoi Fastrade miettien, "luulen että olen unessa nähnyt tämän huoneen, aivan keltaisena kuutamosta."
"Sinun täytyy tuntea siten", sanoi Egloff ja veti hänet luokseen ja alkoi hitaasti suudella hänen silmiään ja hänen suutaan; hän taivutti hänet taaksepäin, hänen kätensä tarttuivat häneen niin, että teki kipeää, hänen puvustaan putosi nappi kilahtaen lattialle. Fastrade nousi istumasta, astui muutamia askeleita, sitten nojasi hän oveen, levitti kätensä ja nojasi ne seinää vastaan, kuin olisi hän tahtonut estää jotakuta tulemasta sisään. "Ah ei", sanoi hän raskaasti hengittäen. Egloff istui yhä lepovuoteella, kokonaan varjoon painautuneena. "Ei", toisti hän hiljaa ja hammasta purren, "tietysti, te olette puhtaita, luoksepääsemättömiä, pyhiä, se vain että teette rakkauden siten joksikin kirotun naurettavaksi ja valheelliseksi."
"Ei, ei", sanoi Fastrade jälleen, ja hänen äänensä huohotus osoitti, kuinka kiivaasti hänen sydämensä löi. "En ole luoksepääsemätön, en ole pyhä, mutta jos aion auttaa sinua, jos aion seistä rinnallasi — silloin, silloin et saa kohdella minua niinkuin muita."
Mutta pimeästä nurkasta kuului hiljaa ja vihaisesti: "En tahdo, että autat minua, tahdon, että rakastat minua."
"Tahdon auttaa", vastasi Fastrade ääneen ja selkeästi, "juuri sitä tahdon, se on minun tapani rakastaa."
Molemmat olivat vaiti. Egloff katsoi Fastradeen, hänen nojatessaan siinä ovea vastaan levitetyin käsivarsin, kirkkaassa kuun hohteessa, vaaleat hiukset epäjärjestyksessä otsalla, välkkyvä hiussuortuva oli valahtanut poskelle, silmät välkkyivät, huulet olivat puoliavoimina, niin, Egloff näki sen selvästi, niillä oli omituisen kiihottunut, riemuitseva hymy.
Vihdoin astui hän ovelta Egloffin luokse, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi ystävällisesti ja säälien: "Tule, menkäämme, metsästysmajasi ei enää miellytä minua. Elä istu siinä noin."