Egloff naurahti: "Oh, sinun on tarpeetonta sanoa, miten minä tässä istun, sen kyllä tiedän, siis menkäämme."
He astuivat jälleen ulos, jossa heitä vastaan puhalsi tuo voimakastuoksuinen tuuli, heidän täytyi suorastaan ponnistella tuulta vastaan. "Tue minua, tue minua", huusi Fastrade ja nauroi kirkkaasti tuulen pauhinaan.
Oli tullut myöhäinen, kun Fastrade saapui kotiin. Hän kiiruhti isänsä luokse, joka jo varmaankin oli odottanut häntä; mutta kun hän kulki pimeän salin lävitse, tuntui hänestä, kuin olisivat hänen voimansa äkkiä pettäneet, suuri väsymys valtasi hänet ja hänen polvensa vapisivat. Hänen täytyi istahtaa. Isänsä huoneesta kuuli hän täti Arabellan äänen, kun hän luki St. Simonin muistelmia, toisaalla lauloi Couchonin vapiseva ääni ikuista: "Ah, repondit Collette, osez, osez toujours."
Ikkunan takana tohisi kevättuuli. Fastrade kohotti kädet kasvoilleen ja itki, ei tuskasta; se oli vain sanomattoman hyvältä tuntuvaa hänen sielunsa suuren jännityksen laukeamista.
KOLMASTOISTA LUKU.
Sirowissa oli suuret illalliset. Paroonitar kulki huoneissa heittäen viimeisen silmäyksen valmistuksiin. Hitaasti veti hän atlaslaahustintaan yli parketin, pysähtyi peilin eteen ja korjasi timanttirintaneulaansa, autuaan suurherttuatar-vainajan lahjaa. Sitten istahti hän nojatuoliinsa odottamaan vieraita. Kruunuissa paloivat kaikki kynttilät, vaikka toukokuun ilta vielä valoisana lepäsi puutarhan yllä. Verannan lasiovet olivat avoimet ja sisään tunkeutui sireenien tuoksua, jotka jo kuin valkeista ja heleänsinisistä pilvistä muodostunut muuri ympäröivät puutarhaa.
Paroonitar Arabella ja Fastrade saapuivat ensimäisinä: "Lapsi kulta, sinä näytät somalta", sanoi paroonitar Fastradelle, äänessään sellainen lempeä vakavuus, jota hän rakasti käyttää seurustellessaan tulevan miniänsä kanssa; tänään viipyikin hänen katseensa erikoisella mielihyvällä solakassa, vaaleassa tytössä, jonka pyöreillä kasvoilla, olkapäillä ja käsivarsilla asusti niin ihmeellisen lämmin nuoruuden hohde. Fastradella oli yllään valkea pitsileninki ja orvokkikimppu rinnassa. "Tulehan, tyttäreni", jatkoi paroonitar, "istumaan tänne minun luokseni, siihen mennessä kunnes toiset tulevat voimme hiukan nauttia toistemme seurasta", ja hän alkoi selittää tarkasti, miten hänen oli tapana järjestää tällaisia suuria kutsuja, miten hän etukäteen tarkoin määräsi paikan, niin että kellolaitos sitten toimi moitteettomasti itsekseen. Oppitunti, ajatteli Fastrade ja nyrpisti hiukan alahuultaan. Nyt saapuivat muutkin vieraat, ensin Teschenit Rollowista, mukanaan kolme tytärtänsä puettuina ruusunpunaiseen, siniseen ja sinisenpunertavaan. Neidit von Teschenit olivat aina puetut punaiseen, siniseen ja sinipunertavaan. Rollowissa oli kymmenen lasta, siellä täytyi säästää rahaa ja sieltä käytiin vain harvoin vieraisilla. Mutta kun nuo kolme pienine ruskeine silmineen ja säännöttömine, odotuksesta jännittyneine kasvoineen kerran pääsivät ulos, heittäytyivät he kiihkeinä nauttimaan kaikesta, mikä huvitukselta vivahti. Kreivitär Bützow saapui puettuna punaiseen samettiin, muhkeana ja ankarana, mukanaan pienikokoinen miehensä, jonka leveällä, punaisella naamalla oli suuri monokkeli. Port'it saapuivat, paroonitar puettuna teräksensiniseen atlakseen kuin väljään varustukseen. Gertrudilla oli valkea puku kreikkalaismallisin hihoin, hän oli pannut laihoihin, teräviin kasvoihinsa vähän punaa ja varovasti mustannut kuumeenkirkkaiden silmiensä alustat. "Katsokaa Gertrudia", sanoi kreivitär Bützow rouva von Teschenille, "kun tytöt joutuvat vain jonkun verrankin kosketuksiin teatterin kanssa, tarttuu heihin heti jotain ilveilijäntapaista." Rouva von Teschen huokasi: "Ah niin, teatteri on tarttuva tauti. Minulla on kuusi tytärtä, mutta vaikka jumala olisi antanut minulle vielä kuusi lisää, en laskisi niistä ainoatakaan pois kotoa ennenkuin ne olisivat naimisissa."
Sali täyttyi, saapunut oli myös kaupungin herroja, kaunis luutnantti von Klette, notaari ja tohtori Hansius. Tarjottiin teetä, vieraat seisoivat ja keskustelivat hiukan hajamielisinä, kun jokainen vilkuili ovelle nähdäkseen uudet tulokkaat. Ihailua osoittavan hiljaisuuden vallitessa otettiin vastaan Lydia von Dachausen, hänellä oli yllään musta samettileninki, rinnassaan suuri kimppu persikanvärisiä Gloire de Dijon ruusuja; hänen kauniit kasvonsa, hänen olkapäänsä, hänen käsivartensa olivat alabasterinvalkeat, ja silmissä oli loiste kuin kreikkalaisen marmorijumalattaren timanttisilmissä. "Se täytyy sanoa", kuiskasi notaari tohtori Hansiukselle, "tämä paroonitar von Dachausen on suurkaupunkia, on grandmonde."
"Ja huonot hermot", murisi tohtori.
Salissa vallitsevan äänten sorinan halki kuului selvästi ja kirkkaasti paroonitar Egloffin ääni, hän puhui kreivitär Bützowin kanssa hovitavoista ennen ja nykyään. Hänen mielestään hovitavat nykyään olivat menettäneet, niin suorastaan menettäneet arvokkuuttaan. Entiseen aikaan, kun Venäjän keisarinna astui huoneeseen, kulki hänen edellään sellainen ylhäisyyden tunne, että selkäpiitä karmi. Salin toisessa päässä naurettiin. Dachausen oli lyöttäytynyt neitien von Teschenien seuraan ja nauratti heitä, nauraen itsekin alinomaa. Mies parka pakotti itsensä tänään rajun iloiseksi, hän ei tahtonut ihmisten huomaavan, miten onneton hän oli. Mutta ruusunpunainen neiti von Teschen hypähti äkkiä pystyyn ja huusi: "Tuollahan on luutnantti von Klette, menen hakkailemaan hänen kanssaan, pidän niin hirveästi hakkailusta ja minulla on siihen niin harvoin tilaisuus." Hän meni luutnantin luokse ja asettui istumaan vastapäätä häntä. Silloin tällöin meni joku naisista verannalle; ilta oli leuto, mutta väristys kulki kuitenkin paljaita olkapäitä pitkin. "Miten kaunista, miten ihmeen kaunista", sanoi hän tunteellisesti; iltahämärän rauha, joka juhlallisena lepäsi tulpaani- ja narsissipenkkien yllä, teki häneen voimakkaan vaikutuksen.