Lukkari meni vielä etemmäksi, katsellen vaaraa alaspäin järvelle. Eipä siellä mikään vetänyt hänen huomiotaan puoleensa. Näkyi vaan rasvatyyni veden pinta, joka kauniisti välkkyili täyden kuun hohteessa. Somilta näyttivät Lehtovaaran pellot kuutamossa, pyörtänöt, mäkirinteet sekä kuuset ja petäjät, jotka ikäänkuin alenivat järvelle, ja järvi itse näytti oudon kauniilta saarineen, lahtineen, ja niinkuin peiliin kuvaantui siihen syksyisen kuutaman valaisema taivas sekä rannoilla kasvavat männyt ja kuuset, latvat alaspäin.
Metsistöstä ei kuulunut niin ääntäkään. Lintuset eivät visertäneet, puitten latvat eivät heiluneet, siellä täällä kasvavain koivujen lehdetkään eivät liikahtaneet. Metsän eläväin ääni oli vaiennut ja rauhallisuus, hiljaisuus kuvaantui kaikkialla luonnossa.
Lukkari palasi nyt takaisin ja sanoi, ett'ei hän ollut huomannut mitään pahaa; rähinää ei ollut kuulunut mistään; väki oli kaikkialla siivolla. — Pastori oli jo riisuutunut ja lueskeli makuullaan huomispäivän rippipuhettaan, kynttilä vieressään tuolilla. Lukkarin tultua, sanoi hän hänelle: "Taitaisi olla paras ottaa avain yöksi suulta pois, etteivät aamulla kovin varain kahvensa kanssa tänne laittautuisi".
Lukkari tehtyään käskyn mukaan, riisuutui ketterästi, pani kenkänsä lattialle uunin viereen ja sukkansa uunin laiteelle kuivamaan. Sitten hän paiskausi keviästi vuoteellensa, lattialle olkipahnojen päälle levitetylle lakanalle: eikä kau'an viipynyt, ennenkuin hän vaipui unettaren helmoihin. Pastorillekin tuli uni. Hän pani virsikirjan saarnoineen tuolille ja puhalsi sammuksiin kynttilän.
Mutta huone ei tullutkaan pimeäksi, sillä harvat verhostimet eivät voineet estää taivaalla rauhallisesti kumottavan kuun heittämästä hopeankarvaista valoaan huoneeseenkin. Pastorista tuntui niin oudolta, niin rauhalliselta, kun hän vielä kohotti akkunan verhostimia ja silmäili ulos. Siellä vallitsi luonnon hiljaisuus, siellä näkyivät tuikkivat tähdet ja hymyilevä kuu tumman sivertävällä taivaalla; Lehtojärvi näytti nyt viehättävän kauniilta ja juhlallisen ihana oli koko näkyala, vaikka siinä kuvaantui jotain jylhyyttäkin. Siellä täällä liikkui vielä joku henkilö ja hiljaista pakinaa joskus kuului, mutta muuten oli kaikki rauhallista. Rauhallinen, hellyyttä, liikutusta sisältävä tunne valtasi pastorin ja hän tunsi itsessään olevansa hyvien, hänelle kunnioitusta, rakkautta osoittavien ihmisten piirissä ja turvallisessa asemassa. Mietteissään ajatellen Luojan hyvyyttä, asukkaitten mutkatonta elämäntapaa ja monen vaivaa hänen tähtensä, nukahti hän vihdoin rauhalliseen uneen; eikä nyt huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin hänen hiljainen henkityksensä ja lukkarin raskas kuorsaus, joka äännähti säännöllisesti, vuoroon hiljemmin, vuoroon kovemmin.
* * * * *
Yö oli kulunut ja kaunis syyskesäinen aamu koitti. Aurinko oli jo kohonnut ja näkyi kirkkaana taivaalla itäkoillisessa. — Kello oli kuusi aamulla. Väkeä vilisi porstuassa ja kartanolla; siellä puheltiin ja väitettiin. Milloin joku kallisteli korvaansa vierastuvan ovelle, jotta ollaanko siellä hereillä; milloin joku kurkoitteli akkunain takaa ja koetti katsoa verhostimien välistä, näkyykö siellä mitä, siellä sisällä.
"Mitäpä he vielä olisivat hereillä! Kyllähän se uni pitkän matkan perästä hyvältä tuntuu."
Vaan väkeä alkoi vilkkaammin liikkua, ja kun porstuassa puhelusta ja jalkojen töminästä syntyvä hälinä suureni, heräsi vihdoin pastori. Hän katseli kelloaan; se aloitti jo seitsemää.
"Lukkari!" äännähti hän. Mutta lukkari nukkui vaan.