"Ei tosiaankaan sitä näy millään toimella saavan. Se raha on niin tarkkaan tältä paikkakunnalta hävinnyt. — Minä pyydän vieläkin, älkää panko hakemukseen sitä minun kohtaani!"
Kirkkoherra kun muisti Murhelaisen reessä nähneensä ketunnahan ja epäili hänen haluttomuuttaan maksaa, sanoi: "Eikö ole rahaa se ketunnahka, jonka minä satuin reessänne havaitsemaan, vaikk'ette sitä kenties tiedäkkään. Myykää se niin saattehan rahoja, jotta voitte minulle loppurästinne maksaa!"
Murhelan Jaakko epäili, että tuskin sillekään löytyy rahalla ostajaa, ja ilmoitti, että hänellä olikin ollut aie viedä se Kylmäläiselle velan lyhennykseksi. Sitten selitti hän, minkälaisella kannalla asiansa oli Kylmäläisen suhteen ja kuinka tämä häntä hätyyttää.
Kirkkoherralle tuli viimmein sääli häntä ja sen vuoksi antoi hän hänelle anteeksi loppurästin.
Jaakko siitä tietysti tuli hyvilleen, kiitti, vaan kysyi vielä varmuuden vuoksi: "No, nyt taisi tulla selväksi minun kohtani?"
"Niin teki. Ette tarvitse pelätä hakemusta."
Jaakko sitten vielä vähän aikaa istuttuaan viimmein teki lähtöä, hyvästeli kirkkoherraa ja sanoi vielä lähtiessään: "Jumala Teille palkitkoon vanhurskaitten ylösnousemisessa sen, kun Te minua vähän avustitte siinä rästien kohassa!"
Hän meni ulos, kävi vielä pirtissä, ja lähti sitten vasta ajamaan
Kylmäläisen puheille.
Kylmäläinen ei juuri hellästi vastaanottanut, ei käskenyt istumaan, eikä paljon puhutellutkaan, vastasi vaan kylmästi Jaakon puheisiin.
Kun Jaakko oli maininnut tuoneensa monioita astioita ja vähäsen mateita sekä muutaman ketunnahan, lyhentääkseen velkaa, sanoi Kylmäläinen: