Talvi oli kulunut loppupuolelleen, pakkaset poistuneet ja ilmat paranneet. Talvikeliä oli vielä, vaan sitä ei voinut enää kau'an kestää. Ihmiset olivat hyvillään, kun toivoivat kesän pian tulevan ja sen muassa parempien aikojen.
Mutta Murhelassa ei oltu kovinkaan hyvillään. Siellä eivät olleet asiat paranneet, päinvastoin vaan huononneet, ja synkein mielin huomattiin, ettei heidän tilansa voisi parata kesänkään tultua.
Nimismies oli käynyt talossa kirjoituksella. Kaikki lypsävät lehmät ja joukko muutakin irtaimistoa oli pantattu Kylmäläisen saamisesta.
Tänään oli huutokauppapäivä.
Levottomana asteli Jaakko pihalla, katsellen, alkaako toimitusmiehiä näkyä, ja alakuloisena miettien, miten oli huutokaupassa käyvä. Emäntäkin, kun sattui pihalle tulemaan, näytti hyvin surulliselta, seisoi ja katseli vesissä silmin, ajatellessaan, että häneltä kenties jo tänään lehmät riistetään, ellei semmoista pelastusta tule, että muusta tavarasta tarjotaan niin korkeaa hintaa, jotta lehmät säästyvät. Mutta eipä sitä tähän aikaan monella rahaa ole, ja jos onkin jollakin harvalla, joka huutamaan tulee, niin onpa nähty jo ennenkin, että semmoinen huutaja kehtaa ottaa tavaraa melkein ilmaiseksi.
Nimismies saapui paikalle, tuli myöskin Kylmäläinen ja joku muukin.
"No, onko sinulla nyt rahaa?" kysyi nimismies Murhelan Jaakolta heti tultuaan, "vai pitääkö meidän ruveta huutokauppaa pitämään?"
"Mistäpä se raha olisi tullut!" vastasi Jaakko.
"Täytyy siis ruveta toimitukseen."
"Eiköhän tuo mitenkään kävisi laatuun lykätä huutokauppa tuonnemmaksi ja vuottaa kesään asti?"