Kaikki nämä tavarat huusi Kylmäläinen enimmästi itse, kun muut eivät kyenneet mainittavaa ostamaan.
Alakuloisena katseli Murhelan isäntä, miten hänen tavarataan myytiin aivan polkuhinnasta, miten elämän ehdoksi aivan tarpeellinen omaisuus vasaramiehen käden kautta joutui säälimättömäin ihmisten haltuun, jotka kyllä kehtasivat sitä ottaa melkein ilman edestä. Ja hän kynsi korvallistaan ja päivitteli ajan huonoutta, kun ei mitenkään ollut rahaa saanut, päivitteli Kylmäläisen tylyyttä, kun ei ruvennut kesään asti vuottamaan, vaan nyt riisti häneltä omaisuuden juuri kesää vasten, jolloin hän siitä olisi tullut suurimman hyödyn saamaan.
Hyvin karvasteli mieltä myös nuo isot hakemuskulut ja ulosottopalkat. Viisikolmatta markkaa tekivät hakemuskulut, jotka hänen nyt syyttä suotta piti maksaa. Velka se oli velka, jonka hän kerran oli saanut hyväkseen nauttia ja josta hän nyt maksoi takaisin, minkä oli saanutkin. Vaan nuo muut kulut ne olivat aivan liikaa, joista hän ei koskaan ollut mitään hyötyä saanut ja jotka hänen kuitenkin piti maksaa. Kun olisi Kylmäläinen ennen taipunut tavarassa ottamaan saamisensa, niin silloin siitä olisi päässyt paljon vähemmällä, vaikkapa olisikin antanut lehmät mennä niin halpaan hintaan kuin kahteenkymmeneen markkaan kappaleelta. Olihan siinä hänen omakin tyhmyytensä syynä, kun ei suostunut siihen hintaan. Nythän meni kaksi lehmää vielä halvempaankin. Voi aikoja, voi päiviä! Kun olisi tuon tiennyt, niin eipä olisikaan Kylmäläinen saanut saatavaansa hakemukseen panna. Mutta eihän tuota arvannut, että näin oli käyvä. Kaikkein paras lehmä, tuo hyvälypsyinen Kaunikki, meni nyt hakemuskuluista yksistään.
Entäs sitten, kun ulosottomiehen palkaksi meni kuusitoista markkaa! Ja Halunasta maksettiin vaan viisitoista! Siis enemmän kuin yksi lehmä meni vallesmannin palkaksi. Siinä sitä jo on palkkaa! Kaksi kertaa käväsi talossa ja semmoisen palkan sai. Se ei ole suinkaan huonosti näin huonona aikana.
Miksikähän se niin pitäneekin olla, että, kun muut ihmiset eivät mitenkään saa tienestiä, silloin vallesmanni paraat palkat vetäsee, kun muut ihmiset köyhtyvät, silloin virkamies rikastuu? Talonpojan järjen mukaan se olisi luonnollista, että virkamiehellä olisi palkkaa sitä mukaa kuin aika on huono tai hyvä, paremmalla ajalla parempi, köyhemmällä pienempi palkka. Mutta niinpä ei olekaan; on ihan päinvastoin vallesmannin palkan suhteen.
Kaikkein ikävintä kaikesta on kuitenkin, että lehmät riistetään juuri kesää vasten, juuri kun olisi ollut toivo päästä parempaa elämää viettämään, kun olisi kohta saanut karjan laitumelle laskea, jolloin sen elatus ei olisi mainittavaa maksanut, jolloin siitä olisi suurimman hyödyn vähimmällä kustannuksella saanut. Millä se nyt joukko elää, kun ei tule olemaan karjan antia? Eihän elämästä tule mitään ilman lehmiä, vaan milläpä niitä saapi mistään, nyt kun melkein kaikki irtain on talosta hävinnyt? Kyllähän mahtanee lopulta tulla talokin myytäväksi!
Jaakon tähän tapaan päivitellessä, oli Eeva vielä surumielisempi. Hänellä vuoti kuumia kyyneleitä, kun ainoat lypsävät lehmät olivat myödyt, kun navetta kohta oli tyhjenevä ja karja häviävä vaikka oli tulossa kesä, tuo ilon ja toivon aika. Mutta nytpä tuntui vaan siltä, että kesä toisi muassaan surua ja toivottomuutta.
Kun Kylmäläinen tuli ottamaan ostamansa lehmät ja vei ne pois navetan parsista, silloin Eeva itki yhä katkerammasti surren sekä omaa että lehmäin kohtaloa. Kyynelsilmin hän katseli, kun Haluna, Mielikki, Kaunikki ja Kyllikki pois vietiin, jotka vietäessään surkeasti ammoilivat suuresta ikävästä, nuo mieluisat elukat, jotka eivät olleet kenellekään tutummat ja mieluisemmat kuin hänelle. Nyt ne vietiin pois kodistaan, vietiin pois tuosta niille hyvin tunnetusta navetasta, jossa ne olivat asuneet syntymästään saakka. Ne vietiin pois toiseen navettaan, outoihin parsiin, oudon hoitajan hoidettaviksi. Kun ne joutuisivat edes hyvän kohtelun alaisiksi! Mutta tulkoonpa niille hyvä tai huono hoitaja, niin varma on, että ne tulevat suuresti ikävöimään entistä asuinpaikkaansa, tulevat kaipaamaan entistä hoitajaansa ja lypsäjäänsä.
Ja Eeva katseli vielä kauan mieluisten lehmäinsä jälkeen, kun niitä pois vietiin, katseli vesissä silmin; vaan kääntyi viimmein pois muistaen rakkaita lapsiaan, joitten ruuasta hänelle nyt oli suuri huoli tuleva.
Ja Jaakko hän käveli murheellisena, ajatellen, mikä nyt neuvoksi tulee, mistä nyt joukolle ruoka tulee.