"Hyvää viinaa!" arvelee Eerakin ja antaa pullon sen omistajalle, joka siitä itsekin ryyppää ja antaa sitten kumppanilleen, sanoen: "He, Vilppo, ota… vielä tässä on sinullekin."
Vilppo, hänkin vähän maistettuaan ja annettuaan pullon takaisin tarpojalle, kääntyy Korkeavaaran naisen puoleen ja kysyy tältä:
"No, Ouluunko se Hilmakin nyt on menossa?"
"Ka, Ouluun", vastaa Hilma lyhyesti, katsahtaen Eeraa silmiin naurusuin, vaan kohta taas kääntyen poispäin ja niemen polkua kohti katsahtaen. "Tuolta on joku Rantalasta tännepäin tulossa."
"Niinpä näkyy olevan. Taitaa ollakin juuri Rantalan komea Elsa. Se luulee vissiin tapaavansa Saarelan Laurin, joka kuitenkin on vielä jälilläpäin."
"Näkyikö laskumiestä missään?" kysyy Korkeavaaran Matti Mäntylän Heikiltä, Vilpon veljeltä, kun pullo uudestaan oli kiertänyt miehestä mieheen.
"Se tuli vastaan koskella", vastaa puhuteltu. "Siinä kun me Pystyä nousimme, näkyi hän sivu menevän, laski Aholan venettä, ja kiireesti menikin, jotta yhdessä vilauksessa hän jo oli kaukana meistä. Kohta kai hän ehtii tänne."
Hymyhuulin, punoittavin poskin ja silmissä lempeä, kirkas loiste tulee Rantalan Elsa saapuville ja tervehtii ystävällisesti kummankin veneen väkeä, iloissaan varsinkin Hilman tavatessaan, vaikkei kohtaakaan sitä, jota varten oikeastaan on tänne tullut. Eera katselee oikein mielihyvällä ja ihastuksella Elsaa, kun tämä Hilman kanssa puhelee, ajatellen, että onpa se kaunis ja sievä tyttö tuo Elsa.
"Eikö ole näkynyt Saarelaisia tuleviksi?" kysyy hetkisen kuluttua Elsa
Mäntyläisiltä.
"Ne ovat vielä jälilläpäin", selittää Vilppo. "Ne eivät ennättäneet meidän kanssamme yhteen matkaan. Mutta samana päivänä oli niillä kyllä aie Oulusta lähteä. Eipä luulisi heidän kaukana enää olevan."