Mutta eipä Elli tänä kesänä saanutkaan hyvin kau'an iloita elukoistaan, sillä kun lehmä eräänä iltana ei tullutkaan kotia, lähti Lauri pyssy olalla sitä hakemaan, vaan löysi sen vasta pitkän etsimisen jälkeen kuolleena, karhun kaatamana.
Se oli iso vahinko tuo lehmän kohta, päälle päätteeksi kun se oli ainoa, ja perheelle tulivat nyt huonot asiat särpimen puolesta.
Lauri kolusi nyt joka päivä metsässä ja uhkasi kostaa lehmän surman, kulkipa monioita öitä haaskalla vahtuussakin, mutta eipä ruvennut metsän kuningasta näkymäänkään.
Olipa hän kerran taas puolen päivää metsää risteillyt pyssy olalla ja tuli iltapuoleen kotia palavissa päin, ripusti pyssyn naulaan ja istahti lavitsalle miettimään.
"Mikä kumma siinä lieneekin", tuumasi hän vaimolleen, "ett'ei tuota metsän petoa näy vilaukseltakaan, vaikka minä sitä mistä tahansa etsisin! Ja kuitenkin se oleksii täällä jossain lähellä."
"Entäpä jos ei olekaan!" arveli Elli. "Mikäpä sen tiet niin tarkkaan tietää!"
"Ei se kaukana ole; se on ihan vissi. Tänäkin päivänä olen ihan tuoreet jäljet nähnyt. Eikä se toki, kun on kerran lehmän kaatanut, sitä jätä niin, ett'ei toiste kävisi katsomassa. Mitäpä varten se sen niin hyvin peitteleisi sammalilla, jos ei itseään varten! Täällä se on lähellä jossain ihan varmaan, vaan se on niin tuiki varuisa ja sillä on niin ihmeen tarkka vainu, jotta se tuntee jo kau'as, kun ihminen kulkee, eikä tahdo tulla näkösälle —"
"Isä, hoi, voi kuulkaapa isä!" sanoi samassa nuori Eeva läähättäen, ulkoa tupaan juosten.
"No, mitä nyt, lapseni? Mistä sinä nyt noin hengästyneenä tulet?"
"Rannasta. Sieltä minä näin, kuinka hirmuisen iso koira — — —"