Mutta jopa tulivat emäntä ja piiat pöytää kattamaan. Pöydälle asettivat he valkoisen liinan ja latelivat sen päälle monia ruoka-astioita, kulkivat moneen kertaan ovessa, menivät ja taas tulivat ja kantoivat ruokia pöydälle toisen toisensa perästä. Sitten sanoi emäntä pastorille ja lukkarille: "Saisi ruveta ruu'alle."
Lehtolainen näkyi taas huoneessa, kädessään pullo, jonka asetti pöydälle sekä kuiski lukkarin korvaan, että siinä olisi karvastusta ruu'an aluksi.
"No, kyllähän — —" mutisi lukkari.
Pian sen jälkeen istuivat pastori ja lukkari pöydän ääreen ja talon väki poistui sitten, nähtyään heidän ruu'alle ruvenneen.
Lukkari kävi nyt käsiksi pulloon, kaatoi sen sisällystä pikariin ja taritsi pastorille sanoen: "Ka, tässä olisi nyt sitä karvastusta." Sitten nielasi hän itsekin ryypyn poskeensa ja arveli: "mukiinpa tuo menee".
Niin — nyt ruvettiin siis syömään kinkeriruokia kaukaisessa syrjäkylässä, jossa tavallisissa tiloissa useinkin pettu sai olla leivän sijassa. Mutta nytpä näytti ettei talolta ruoka-aineita puuttunut. Oli tarjona puhdasta ruisleipää, rieskaa, teosta, eikä voikaan ollut huononnäköistä. Särpimenä oli kummallakin tuoppi maitoa. Oli pöydällä lautasia, millä säynäjää, siikaa, taimenta suolakalana, millä leikettyjä lihalevyjä, millä juustosirpaleita. Yhdessä puukupissa oli höyryäviä hau'ikaspottuja, toisessa linnunpaistia ja sulattua voita kuppi puolillaan. Kiviva'issa oli riisiryynipuuroa. Sehän ei ollut ylimaan ruokia, mutta nyt juhlan kunniaksi oli sitäkin laitettu ja vartavasten kirkonkylän kauppamiehestä ryynejä tuotettu. Niin ne olivat muorit parastaan koettaneet, ja hyväntahtoisuuden tuotetta oli kaikki tämä. Siihen vakuutukseen tuli pastorikin.
"Tämähän se jotain on", sanoi pastori, pottua kuorien.
"Hyvältä näyttää", vastasi lukkari, kapahaukia pureskellen. Ottipa sitten hänkin potun kuoriakseen, pisti poskeensa ja sanoi: "hyviä ovat".
"Mistähän ne näitä ovat arvanneet laittaa? Eipä niitä juuri usein tahtomatta saa."
"Kyllähän niitäkin saa, kun lukkari virkansa tietää."