Häpeissään meni Jaakko tekemään isännän käskyn mukaan.
Koko päivän oli hän sitten alakuloisella mielellä ja olla jörötti enimmästi vaan yksinään, kenenkään seuraa etsimättä. Ruokapöydänkin ääressä hän istui jörönä ja äänetönnä, lausumatta luotuista sanaa edes Liisallekaan, vaikka tämä koki iloisista asioista puhumalla huvittaa häntä samoin kuin muitakin.
Vasta illemmalla, kun isäntä, suuttumuksensa ohi mentyä, oli ruvennut Jaakkoa leppeämmästi puhuttelemaan, tuli tämä paremmalle mielelle, jopa tyytyväiseksi, niinkuin tavallisesti.
IV.
Oli varainen pyhäaamu talvella. Ilma oli kylmänlainen ja taivas kirkas, lukemattomain tuikkivien tähtien sekä kaunisten revontulien valaisema.
Nurmelan metsämaita hiihteli Törmälän Jaakko, reippaana ja tyytyväisenä liukuen suksillaan, pyssy olallaan ja toisessa; kädessään sompasauva, jonka avulla hän työnti suksiaan sukkelammasti menemään. Takkisillaan hän vaan hiihteli, vyö kuitenkin ympärillään, vaan eipä häntä palellut sittenkään.
Muutamia päiviä sitten oli ollut suvi, vaan sitten oli tullut pakkanen: ja senpä vuoksi oli semmoinen hanki, että se sukset kannatti.
Jaakko oli menossa katsastamaan kahta syksyllä pystyttämäänsä käpylautaa, joihin oli kumpaankin ripustanut kissan raadon, siten houkutellakseen kettuja niihin. Niitä oli hän jo toisinaan ennenkin käynyt katsomassa, vaan eipä ollut niissä kummassakaan vielä kettua käynyt. Täällä puolessa kun ei yleensä kettuja paljon ollut, ei hänellä tälläkään kertaa ollut isoa toivoa niistä yhtään saada, vaan kävi kuitenkin ilman aikojaan vaan pyydyksiään katsomassa.
Tultuaan ensimmäisen käpylaudan likelle näki hän sen tyhjäksi. Siinä olla törötti vaan kuivunut kissan raato koskematonna.
Hän hiihti sivu, pyörähti muutaman ison kuusen vierite oikealle,; hiihti sitten mutkitellen, kierrellen puita ja kantoja, ja läheni lähenemistään toista käpylautaa. Kohta havaitsi hän hangella tuoreita ketun jälkiä, jotka veivät matkan mukaan. Silloin rupesi hän entistä kiivaammin hiihtämään, päästäkseen pikemmin perille; ja kun käpylauta oli saanut näkyviin, huomasi hän ilokseen siinä riippuvan elävän ketun, jolta toinen etukäpälä oli tarttunut rakoon kiinni. Repo paralla näytti siinä iso hätä olevan ja olisi se saattanut irtikin päästä, kun oli niin vähän kiinni vaan. Mutta Jaakkopa ojensi pyssynsä sitä kohti ja ampui sitä päähän, vieläpä niin tarkkaan, että se heti heitti henkensä. Sitten meni hän sitä käpylaudasta irroittamaan, katseli hetken aikaa sitä ja käänteli moneen kertaan käsissään, nähdäkseen, minkälainen nahka sillä oli, sekä nakkasi sitten saaliinsa olalleen ja lähti hyvillä mielin takaisin Nurmelaa kohti hiihtämään.