Tuntuipa mieli hänestä nyt niin keveältä, kuin ei olisi hänellä koskaan vastuksia ollut, vaikka hän oli niitä useinkin kokenut. Olihan hänellä hyvä palveluspaikka ja Nurmelan isäntä oli pestannut hänen vuosirengiksi, vaikka joskus vihoissaan oli uhannut eroittaa hänen. Eipä ollut, paitsi häntä, syksyllisistä palkollisista muita jälillä kuin Lauri ja Liisa; ja nehän ne aina jäävät jälille, jotka isäntäväelle ovat mieluisimmat.
"Mitähän mahtanevat sanoa Nurmelassa, kun minä tämmöisen saaliin kanssa palaan!" mietti Jaakko tiheässä metsässä hiihellen. "Eiköhän mahtane niillä silmät isoiksi mennä, kun näkevät näin komian ketun! Onpa varsin mieluista nähdä, kun Liisa hymyillen kettua katselee ja minuunkin ystävällisen silmäyksen luo. Se tuo Liisa alkaa minusta päivä päivältä yhä mieluisammalta tuntua, jotta alkaapa hänen seurassaan oleminen tuntua kohta hupaisemmalta, kuin ennen muinoin Kumpulan Annin kanssa seurusteleminen."
Metsästä pois päästyään ja aukealle tultuaan kiiti Jaakko yhä kiireemmästi eteenpäin, kunnes viimein ehti Nurmelan kartanolle.
Liisa ja Anna Mari olivat juuri kaivolla vedennostohommissa. Renki Heikki nousi par'aikaa köökin porstuan rappuja ylöspäin ja piika Katri tuli porstuassa tätä vastaan, kierrätti kätensä Heikin kaulan ympäri ja pyörähti samalla ulos.
Jaakko asetti suksensa ja sauvomensa pirtin seinää vasten ja lähti sitten, kantaen oikealla kädellään kettua takakäpälistä, suoraa päätä köökkiin astumaan.
"Kas, kuinka komiaturkkinen kettu Jaakolla on!" sanoi Liisa Anna Marille, kun Jaakko kaivon sivu astui. "Mistä sinä tuon olet saanut?" kysyi hän sitten tältä.
"Sainpahan tuolta kangasmännikön takaa käpylaudasta", vastasi Jaakko.
"Eikö sitä saa katsoakaan?" kysyi Anna Mari.
"Ka, miks'ei!"
"No, mutta sivupa sinä menet."