Jaakko piti ihan lystiajona koko kirkkoretkeä. Niin mukavalta tuntui hänestä nyt ajeleminen, tuntui somalta tyttöjä kyyditä ja olla samassa reessä Liisan kanssa, puhella tämän kanssa ja toisinaan katsahtaa tämän vilkkaita, lempeitä silmiä, rusoittavia poskia ja hymyileviä huulia. Hänestä tuskin koskaan oli tuntunut niin mukavalta kuin nyt.
Mutta olisippa kuitenkin paljon somemmalta tuntunut, jos Anna Mari olisi ollut kokonaan poissa ja hän sen sijaan olisi saanut Liisan vieressä istua. Olisippa hyvä asia, jos joskus tulisi semmoinen tilaisuus, että hän Liisan kanssa pääsisi kahden kesken ajelemaan.
Ja Jaakko vaipui niin syviin mietteisiin Liisan vuoksi, jotta hän unehutti, missä olikaan, ja Puni sai mieltään myöten kulkea sekä jäi siis taas kauas jälille Mustasta. Hän vaan lennätti ajatuksensa kauas tulevaisuutta kohti ja ehti mietteissään viimein niin pitkälle, että kuvaili mielessään, kuinka somalta silloin tuntuisi, jos Liisa olisi hänen vaimonsa ja heillä olisi omituinen sievä asunto, jossa viettäisivät onnellista ja rauhallista avioelämää.
Silloin oli hän kuulevinaan jotain ääntä takanaan.
"Sanoitko sinä mitään?" kysyi hän ja kääntyi Liisaan päin.
"En se minä mitään sanonut", vastasi Liisa hymysuin. "Tuo Anna Mari se vaan minulle kuiskasi, että Jaakkopa taitaa kohta nukahtaa."
"Jopa nyt pahasti erehtyi. Pahempi se Anna Mari itse on nukahtamaan kuin minä."
"Älähän toki!" sanoi Anna Mari. — "Etkö sinä huomaa, että toiset jättävät meidät."
"Eivät ne kauaksi jätä — - — - enkä minä siltä ollut nukahtaa, jos kohta sattui ajo vähän unehtumaan, kun satuin ajatuksiini vaipumaan." Ja Jaakko oikaisihe istuimellaan sekä löi suitsiperillä ruunaa selkään, saaden sen siten kiireemmästi juoksemaan.
Ensimmäisen oillingin yli kun päästiin, teki tie äkkikäänteen vasemmalle, ja siinä olikin kirkko jo aivan lähellä.