"Vai et! Nukut ihan siki koko saarnan ajan. — Sanoppa, eikö Liisalla ja sillä Mäkelän Matilla ollut mitään kahdenkeskisiä asioita!"
"Mitäpä heillä olisi ollut!"
"Mitäkö! Vielä tuota kysytkin. Näyttihän se teidän tuttavanne aika uljaalta ja pulskalta mieheltä. Eihän siis olisi kumma, jos hänen ja Liisan välillä olisi jotain — — —"
"No, se on tuo Jaakko — — —!" keskeytti Liisa. "Kaikkea sinä luuletkin!"
"Minunpa sinä kokonaan unhotat", puuttui Anna Mari puheeseen. "Puhuttelihan se Matti minuakin, jospa Liisaakin, ja ollaanhan mekin vanhastaan hyvinkin hyviä tuttuja."
Jaakko kääntyi taas hevoseen päin ja kiirehti Punia kiivaammin menemään, mieleltään hiukan levollisempana vaan ei kuitenkaan selvillään Liisan ja Mäkelän Matin suhteesta toisiinsa.
Hän tunsi sydämmessään todellisesti palavan rakkauden Liisaa kohtaan ja hän arveli Liisan olevan sen, jonka Jumala oli määrännyt ja valinnut hänelle elämän kumppaniksi. Parasta siis lienee hänen toden teolla ruveta miettimään asiaa ja puhemiestä hommaamaan, joka esittäisi hänen tunteensa ja asiansa Liisalle, ellei tälle muutenkin tulisi sitä sanotuksi. Mahtaahan se kyllä Liisa ennakoltakin hänen tunteensa arvata, vaan ovathan ne kuitenkin sille suoraan sanottavat, että asjasta valmista tulisi. Paluumatka, jolloin Liisa oli yhä puheliaampi ja iloisempi kuin menomatkalla, kului Jaakon mielestä aivan liian sukkelaan, niin että se tuntui kesken loppuvan. Mielellään hän olisi suonut sitä pitemmältä olevan, että olisi enemmän saanut nauttia Liisan seurasta.
Kun jo oltiin lähellä Nurmelan kartanoa, jonne juuri eellimmäinen hevonen saapui, tuumasi hän tytöille: "Kartanoonhan sitä pitää aina komiasti ajaa." Ja sen sanottuaan löi hän suitsiperillä Punia selkään ja antoi sen mennä täyttä ravia kartanon perälle asti; mutta eipä hän arvannutkaan tarpeeksi väistellä kinoksia eikä olla varovainen kääntäessään hevosta, ja senpä vuoksi kävi niin, että reki kaatui juuri köökin portaitten eteen ja tytöt suistuivat silmälleen lumikinokseen.
"Oliko tämä nyt komiasti!" sanoi Anna Mari pystyyn noustessaan ja lunta vaatteistaan puistellen.
"Sepä nyt sattui! — - — Enpä minä tuota osannut arvata", vastasi Jaakko. — "Eihän vaan liene pahasti käynyt?"