"Mennäänpä vaan", myöntyi Heikki, "vaikka susiteettiin! Oletko siellä ennen käynyt?"
"Enhän toki. Miten minä nyt siellä, jossa vaan herroja — — —!"
"Kyllä siellä muitakin saa käydä. Mennäänpä vaan sinne, koska sinä et ole siellä ennen käynyt! Minä olen oppaana."
"Mitenkä me nyt sinne — — —.'"
"Sinne kehtaa mennä aivan hyvin meikäläisetkin miehet. Siellä ovat aivan eripäälliset huoneet alakerrassa rahvasta varten, ylikerrassa taas herroja varten."
"No, koska niin on, niin saattaahan tuonne sitten mennä."
Ja molemmat ystävykset, viinansa juotuaan ja maksettuaan, lähtivät anniskelusta.
Jaakko piteli Heikkiä kaulasta ja vakuutti: "Sinä olet minulle niinkuin oma veli. En osaa sanoin selittää, kuinka lystiltä tuntuu, kun olen sinun tavannut. En ole vielä, sittenkun kotoani viime kerran läksin, tavannut ketään entisistä tutuistani."
Sitten selitti Jaakko, kuinka koti ja kotipuolen asukkaat usein ovat muistuneet hänen mieleensä ja kuinka ne nyt, kun niitä ei ole enää näkemässä, tuntuvat entistä rakkaammilta ja paremmilta; silloin kuin ne olivat alinomaa silmäin edessä, ei niitä osannut tarpeeksi hyvin arvostellakaan.
Heikki sanoi sitten, hänkin pidellen Jaakkoa kaulasta, että hän ei kyllä haluaisi olla poissa kotoseudustaan, vaikka olisikin muualla parempi leipä tiedossa. Se on luonnossa synnynnäinen halu, joka vetää kotipuolessa pysymään. Hän on kuullut monen muunkin, jotka ovat köyhän kotonsa jättäneet ja tulleet rikkaampaan paikkakuntaan ja paremmalle leivälle, sanovan kotoseudussaan sittenkin paremmin viihtyvänsä.