Ja Jaakko ihmetteli sähkövaloa, joka loisti lyhdystä komean susiteetin edessä, katseli sitä enemmän kummissaan, kuta likemmäs tuli.
Lyhtypatsaan viereen hän seisahtui, samoin kuin Heikkikin, ja katsoa tuijotti avosuin ylöspäin.
"Enpä ole vielä kummempaa eläessäni nähnyt", tuumaili hän Heikille. "Aivanhan se loistaa kuin aurinko, ihan huikasee silmiä."
"Onhan se toki toista kuin katulyhtyin valo", arveli Heikkikin.
"Nehän nyt eivät ole mitään tuon rinnalla. No, saapi sitä nähdä eläessään jos jotakin, yhden asian toistaan kummemman, se kun tuo maailma viisastuu viisastumistaan. Ennenhän tuota monikaan, paitsi auringon, kuun ja tähtein valoa, ei kuulu nähneenkään muunlaista valoa kuin pärevaloa. Sittenhän niitä ruvettiin paljon talikynttilöitä käyttämään, vaan eivätpä nekään olleet mitään teariinikynttiläin suhteen. Ja kun sitten lamppuvalo keksittiin, niin sitähän jo kummastuksella mainittiin. Vaan paljon kummempaa se on toki tuo sähkövalo. Voitaneenkohan enää parempaa keksiäkään!"
"Mitenpä sitä nyt enää tuon kirkkaampaa — — —! Vaan mennäänpä nyt sisälle tuohon isoon rakennukseen! Sielläkin saamme nähdä sähkövaloa."
"Olisikkohan tuonne mennä! Vaan mitä siellä sitten tehtäisiin?"
"No, vaikkapa juodaan totia!"
"Totia! Sehän on vaan herrain juomaa."
"Eletään mekin kerran herroiksi, kun kaupungissa ollaan! Mennään tuon rakennuksen toiselle puolelle, niin sieltä pääsemme suoraan ravintolaan, joka on niinkuin tehty meitä varten."