"Eihän sitä ole asiaa muuallekaan."
Vilppo ajoi vaan mistään huolimatta hetteelle asti, missä pyöräytti hevosen toisapäin, kun tiekin loppui, ja lähti taas takaisin ajamaan. Ja tytöt vaan kummastuksissaan katselivat Vilppoa ja ajattelivat, jotta mikähän sillä oli mielessä, kun se tänne hetetielle mutkausi; arvelivat kuitenkin, että se vaan on tahtonut heitä säikyttää ja sen vuoksi mutkausi tänne, ennenkuin kirkolle lähtee.
Mutta eipä Vilppo tiehaarassa kääntänytkään hevosta kirkolle päin vievälle tielle, vaan lähti aivan samalle tielle, josta oli tultukin, takaisin Toivonientä kohti.
Silloin tytöt pahastuivat ja huudahtivat Vilpolle: "Hyvä ihme, mitä sinä ajattelet! Etkö sinä etemmäs meitä viekään?"
"Vieläkö etemmäs! Kyllähän tämä nyt piisaa. Liian paljonhan sitä lystiä tulisi, jos vielä etemmäs mentäisiin."
"Voi hirveätä, kuinka sinä olet häijy! No, jopa sinä olet ilkeä!"
"So, so! Käyttäkääpä vähän siivompia sanoja ja älkää noin suuttuko! Teidän hyväähän minä vaan tarkoitan; sillä sitä lystimmältähän lysti aina tuntuu, kuta vähemmän sitä on."
"Eihän sitä vielä päästy lystin alkuunkaan, sinä sen mokoma viisastella!" intti vanhempi tytöistä ja käänteli itseään levottomana reessä. "Kun et halunne enää lähteä kyytiin, niin anna tänne suitset! Osaamme me itsekin ajaa ja tulemme kyllä sinuttakin toimeen. Me emme tarvitse semmoista kyytimiestä kuin sinä."
"Ohoh! Minäkö uskoisin teidän hoitoonne Toivoniemen paraan hevosen! Ei, tyttöparat, se kumma ei tule tapahtumaan."
Vilppo ajoi vaan, tyttöjen valituksista, pyynnöistä ja kovista sanoista huolimatta, takaisin Toivoniemen kartanolle, missä tytöillä ei ollut muu neuvona kuin itkusilmin ja kovasti suutuksissaan nousta reestä pois sekä lausua monioita äkeitä sanoja kiitokseksi Vilpolle, joka varsin levollisena taas riisui hevosen valjaista ja vei talliin sekä veti reen jälleen liiteriin.