Kului aikaa päivästä päivään, viikosta viikkoon, niin jopa alkoi Jaakolla tehdä mieli tavata Annia, jota ei ollut sattunut näkemään sen jälkeen kuin Pajuvaarassa olivat häät olleet. Niissä oli häneen tästä jäänyt niin miellyttävä muisto, joka teki yhä kirkkaammaksi hänen sielussaan ennestään olevan kuvan tästä lapsuutensa paraasta tuttavasta, että hän nyt entistä selvemmin tunsi, kuinka pahasti oli erehtynyt, kun oli tämän kerran ollut unehuttamaisillaan ja mieltynyt Koiviston Liisaan. Haihtumistaan oli hänestä haihtunut se paha mieli ja suru, jonka oli tuntenut sen jälkeen kuin oli tullut näkemään, ettei rakkausasiansa onnistunutkaan Liisan suhteen, ja hän oli ruvennut ajattelemaan tästä Liisasta, että tottapa se ei ollut hänelle aiottukaan, että tottapa se ei ollutkaan se oikea, jonka kohtalo olisi hänelle määrännyt. Mitäpä siis asiaa kannattaa surrakaan! Eihän se suremalla kumminkaan parane. Sen sijaan olivat ne ystävyyden tunteet, joita hän ennen oli tuntenut Annia kohtaan, entistä suuremmiksi heränneet, ja hän oli toden teolla ruvennut ajattelemaan, että tämä mahtaakin olla se, joka on hänelle aiottu. Onhan jo aika siitä tälle itselleen jotain mainita, jotta saa kuulla, mitä tämä siitä arvelee.
Kun Jaakko sitten ajatteli varallisuuden tilaansa, niin huomasi hän, ettei hänellä olekaan mitään entistä omaisuutta eikä ison perinnön toivoa; eikä siis tulevaisuus kovin loistavalta näytä. Hänellä ei ole omituista taloa eikä mökkiäkään, johon nuoren vaimonsa keralla saattaisi asettua asumaan; ja vanhempain kodissa oleminen taas kävisi kovin ahtaaksi; eikä varsin haluttaisi huonemiehinäkään asua; mukavampi tietenkin olisi asua semmoisessa paikassa, jota saisi omakseen sanoa; Anni etenkin, joka on talon tyttö, mahtaisi ikävöidä omia tuparakennuksia ja tiluksia, jospa eivät isoja olisikaan. Sitten ajatteli Jaakko, että tätä nykyä hänen tienestinsä kuluvat sitä myöten kuin ne tulevatkin, jotta ei mitään säästöön jää. Naineena miehenä tietenkin pitäisi olla enemmän tuloja. Mutta onhan hänellä kuitenkin terve ruumis ja voimakkaat käsivarret, joilla kykenisi vaikka talon tekemään, kun vaan joku suvaitsisi tiluksilleen tehdä — verotaloa sitä ei toki kykene ilman varoja hankkimaan —. Sitä paitsi, vielähän nuo mahtanevat työmiehenkin ansiot parata ja paremmat työajat tulla, kesäksi viimeistään, vieläpä ennenkin, jos sattuisi tukkitöitä tulemaan, joista moni on hokenut. Vaan aikapa niitä ruveta kaikkia asioita juurta jaksain ajattelemaan ja joka seikasta huolehtimaan! Rakkaus ei esteitä kysykään. Näkyyhän se siitäkin, että monet huonommatkin naimisiin menevät.
Hyvin mietittyään asiaa teki Jaakko vahvan päätöksen mennä Annia tapaamaan.
"Kuulehan Anni, armas ystäväni!" sanoi hän tämän luokse tultuaan. "Mitäpä pitkistä puheista ja koreista sanoista! En minä sanoilla kuitenkaan osaa tunteitani selittää semmoisina kuin ne sydämmessäni ovat. Lyhyesti siis: minä olen tullut siihen vakuutukseen, ettei kukaan paremmin kuin sinä ole minulle elämän kumppaniksi sopiva. Suostutko siis minun kanssani taloksi rupeamaan?"
"Voi Jaakko, kuinka puhut!" vastasi Anni häneen surullisen silmäyksen luoden. "Jos vuosi sitten olisit tuota kysynyt, niin olisin kenties toisin vastannut kuin nyt. Minä katselin sinua silloin eri silmillä. Silloin luotin minä paremmin sinun ystävyyteesi ja uskoin sinua mieheksi, josta ei kerran herännyt ystävyyden tunne helposti haihdu. Minusta tunnuit sinä silloin kaikkein rehellisimmältä ja luotettavimmalta kumppanilta ja minä elin hyvässä toivossa sinun suhteesi. Mutta ne ajat ovat menneet ja minä olen nähnyt toiveitteni tyhjiin rauenneen. — Kuinka voitkaan sinä puhua minulle enää mitään tuollaista, kun sinulla on ennestään morsian!"
"Mitä sinä nyt — — —! Eihän minulla mitään morsianta ole — — —."
"Niinkuin minä en tietäisi, vaikka koet sitä salata. Mene sinä rakastettusi luo, äläkä sydäntäsi kahdelle anna!"
"Voi, Anni armas! Usko minua, kun minä varmasti vakuutan sinulle, etten koskaan ole ketään tyttöä niin suuresti rakastanut kuin sinua. Minä vakuutan, että sinulle minun sydämmeni lämpimimmästi sykkii ja siinä sinulla on iäti poistumaton sija."
"Vähät minä sinun vakuutuksistasi, kun tiedän kuitenkin, että sinun sydämmessäsi kerran eräs toinen on etevämmän sijan vallannut. Mitä sinä minusta! Anna minun olla rauhassa."
"En minä sinua rauhaan jätä ennenkuin lupaat rakastaa minua. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut? Miksi olet noin nurjamielinen minua kohtaan?"