"Johan minä sen olen sanonut. Pitäisihän sinun se kerralla uskoa. Tyydy entiseen kultaasi äläkä kahta ota!"
"Minulla ei ole mitään kultaa; johan sen olen sanonut. — Enpä minä oikein ymmärrä käytöstäsi. Et sinä tuollainen ennen ollut, kun me lapsuutemme päivinä ja ensimmäisessä nuoruudessamme päiväkaudet useinkin yhdessä olimme, ilomme ja surumme tasasimme. Mutta ovatpa tainneetkin ajatuksesi siitä ajasta kypsyä ja sinä olet tullut huomaamaan, että oletkin talon tyttö ja minä vaan mökin poika, vähävarainen työmies, jolla ei ole omaisuutta isosti enemmän kuin vaatteet päälläni."
"Mitä sinä nyt tuollaista! Semmoiset seikat eivät vähääkään mielipiteisiini vaikuta. Sitä paitsi, eihän minunkaan kodissa löydy varallisuutta isosti enemmän kuin Törmälässäkään."
"Ovathan nämä vaatteeni tosin huononlaiset vaan ehkäpä ne vielä paranevat, kun ajatkin paranevat", jatkoi Jaakko, paikkasia housujaan katsellen ja koettaen jos jotakin arvella syyksi Annin käytökseen.
"Vähät vaatteista! Ne eivät miestä tee. Eihän sitä ole hevostakaan karvoihin katsominen."
"No — tuota — sitten mahtaneekin sinulla olla sulhanen jo ennestään?"
"Eipä ole, eikä tule olemaankaan."
"Ethän toki naimatonna ikääsi pysyne. Sitä minä en usko", sanoi Jaakko, miettien kuinka hän oli monta vastusta kokenut ja huonosti monessa asiassa onnistunut pitkin ikäänsä, ja arvellen, että jos asiansa ei menesty Anninkaan suhteen, hän varmaankin lienee huono-onnisin ihminen tämän maan päällä.
"Älä toki ole tyly minua kohtaan äläkä salaile ajatuksiasi!" lisäsi hän sitten, "vaan olkaamme hyviä ystäviä kuin ennenkin, ja suostumuksen merkiksi tahdon minä sinulta ottaa muiskun."
"Älähän toki! En anna sinulle suuta", huudahti Anni ja vetäysi syrjään, kun Jaakko lähestyi häntä. "Liianpa olet rohkea. Tiedä se, että minä olen suuttunut sinuun!"