Siellä kului hänellä monioita viikkoja, ja kun hän palasi takaisin, oli hänellä säästössä rahaa sen verran, että siitä riitti monioita markkoja elatustarpeita varten kotiin sekä hänelle itselleen uusien vaatteitten hankintaan, joita hän jo aikaa sitten olisi tarvinnut, vaan ei ollut kyennyt vielä ennen hommaamaan.
Oli jo kevätpuoli talvea, huikasevan kirkas oli auringon paiste ja lumi rupesi vähitellen sulailemaan. Jaakko silloin moniaan kerran taas päätti mennä Annin puheille.
Perille tultuaan puhui hän tälle nytkin rakkaudestaan ja vakuutti ihan totta olevan, ettei hänellä ole morsianta eikä ole edes ollutkaan.
"Eikö ole ollutkaan!" kummasteli silloin Anni. "Onpa puhuttu sinun jo kihloihinkin menneen."
"Siinä puheessa ei ole perää. Minä en ole vielä koskaan kihloissa ollut enkä ole edes rakkaudestakaan puhunut kenellekään muulle tytölle kuin sinulle."
"Puhutko nyt ihan totta?"
"No, aivan varmaan. Oletko kuullut minun ennenkään valetta puhuneen?"
"No, en kyllä. Vaan väitätkö siis, ettet sinä tosiaan ole vielä keneenkään rakastunut?"
Jaakko selitti nyt, miten asiansa oli, selitti että hän tosin oli rakastunut Koiviston Liisaan, vaan ettei asia kuitenkaan ollut vielä mennyt niin pitkälle, että hän olisi tälle siitä mitään maininnut, vaikka tosin oli kyllä puhemiehen hankkeissa ollut.
"Semmoinen on asia", sanoi hän lopuksi. "Anna anteeksi ereykseni! Semmoista ereystä en toista enää tule tekemään. Älä siis siitä ikääsi ole minuun suuttunut."