Jaakko tunsi sydämmensä niin helläksi Annia kohtaan, tunsi niin lempivänsä tätä, vaikka toivonsa jo näytti menneeltä, että rakkaus vaivasi häntä niinkuin tauti, eikä se hevillä ruvennut poistumaan, päinvastoin vaan yltyi joka kerta kun hän sattui Annia näkemäänkään. Tätä hän ei saattanut mitenkään unehuttaa; alinomaa se vaan pyöri hänen ajatuksissaan.
Toisinaan valtasi hänen hyvinkin paha mieli, jolloin kaikki eläminen ja oleminen näytti kovin kolkolta eikä mikään asia tuntunut mieltä myöten onnistuvan; mutta menivätpä kuitenkin aina ohi ne pahimmat pahan tuulen puuskat, ja surustaan huolimatta teki hän tyyneenä ja masentumatta työtään, jota kyllä tuntui olevan, ja ajatteli Annista, että kun se ei ole saatavissa, niin minkäpä siihen voi — — — eihän siinä suru mitään auta. Pahaltahan se kyllä tuntuu, kun toivo on mennyt, vaan eihän sureminen kuitenkaan toivoa tuota.
Kului aika kulumistaan, tuli kevät, tulipa viimein kesäkin, eivätkä Jaakon asiat Annin suhteen olleet entisestään muuttuneet.
Kun Jaakko silloin kauniina kesäpäivänä, kun lintuset vasta lehdittynein koivujen oksilla iloisesti visertelivät ja vasta ruohottuneet kedot ja tantereet kesän ensi kukoistuksessa vihantina rehoittivat ja vedet sinisinä välkkyilivät, talven kahleista vapaina, — kun hän silloin kotopihalta loi silmäyksen yli läheisen järven ja katseli iloisesti lirisevää puroa tuolla aivan lahden päässä ja naapuritaloa tuolla järven toisella puolen vastapäisellä rannalla vihantine viljelystiluksineen ja loivine törmineen, kun hän katseli tänne ja muisti viime kesäistä poislähtöään, muisti Kumpulan Annin ystävälliset silmäykset, hellät kädenpuristukset ja jäähyväissanat, niin silloin taas, heränneitten muistojen vaikutuksesta, hänen tunteitteittensa lähteet kuohahtivat ja häntä kovasti halutti vielä nähdä Annia samanlaisena kuin silloin eron hetkellä ja ennenkin. Vaan mitäpä hän voi sitä enää samanlaiseksi saada, kun se ei itsestään muuttune! Turha lienee yritelläkään sitä enää puheilla taivutella. Kun se ei missään suhteessa osoita vähintäkään hellätunteisuutta, kun se aina vaan on jäykkä ja kylmätunteinen, niin turhaanhan menisivät kaikki yritykset.
Jaakko sattui pääsemään kasakaksi Toivoniemeen. Sieltä pitäen hän tuon tuostakin tuli tilaisuuteen Annia tapaamaan; mutta ei hän paljoa tämän kanssa enää puhellut, rakkaudesta ei lainkaan, jota ei näyttänyt Annissa enää olevankaan.
Kuitenkin alkoi Annin käytös hiukan muuttua. Tämä oli puheissaan vähäsen leppeämpi eikä enää näyttänyt niin vastenmielisesti hänen seurassaan olevan kuin kevättalvella. Jaakko silloin rupesi arvelemaan, että jokohan tuo alkaa leppyä, vaan ajatteli taas toisekseen, että yhdenlainenpa tuo on muitakin kohtaan, eikä suinkaan ole ystävällisempi hänelle kuin kenellekään muulle; siinä vaan on muuttunut, ettei ole tylympikään, niinkuin yhteen aikaan näytti olevan.
Annin palveluskumppanin Kaisan kautta, jonka kanssa Jaakko oli hyvä tuttu, hän kuulusteli Annin mielialaa, jotta saisi tietää, vieläkö hänellä voi olla vähintäkään toivoa. Kaisa lupasi tehdä hänen asiansa hyväksi minkä voi ja teki havaintoja Annin mielialasta, josta ei kuitenkaan saanut muuta selville kuin ettei Anni suinkaan enää ole vihoissaan Jaakolle, eikä puhu tästä pahaa eikä hyvää, eikä myöskään ole kenenkään nuoren miehen kanssa minkäänlaisiin lemmen asioihin kietoutunut. Nuo tiedot eivät isosti antaneet Jaakolle toivoa, sen verran kuitenkin, että hän ajatteli, ettei se voisi aivan ihan mahdotonkaan olla, että kaikki vielä hyväksi kääntyisi. Hän ajatteli, että antaapa ajan kulua, niin sittenpähän lopulta näkyy, mitenpäin ne asiat alkavat kääntyä.
Sattuipa Jaakko Juhannuksen aattoiltana yhtymään Vesalan Vilpon ja pappilan Pekka rengin kanssa, jotka molemmat olivat hänen kanssaan jotenkin yhdenikäisiä ja jotka tulivat tahtomaan häntä mukaansa. Iltansa kuluksi lähtivät he kaikki kolme läheiselle järven lahdelle veneellä pulkkailemaan.
Oli mitä kaunein ilta. Rasvatyyneenä välkkyili lahden pinta, jota kauniin iltaruskon säteet punasivat, iloisina telmivät muikkuparvet aivan veden pinnan rajassa, siellä täällä ahvenlaumat porahtelivat, siian hietut sirahtelivat ja isot hau'it hypätä loiskahtivat. Monioita kalalokkeja lentää liiteli ilmassa ja toisinaan joku niistä nuolen nopeudella tupsahti alas veden pinnan rajaan ja kohosi jälleen iloisena ilmaan, kirkassuomuinen siian poika kynsissään. Tuolla yksinäisellä karilla istui toisia kalalokkeja, aivan tyyneesti ja rauhallisesti ympärilleen silmäillen, ja kauniisti välähtelivät niitten valkoiset siivet, joita ilta-aurinko ihmeen kirkkaiksi kuvasi. Tuolla lahden perällä uiskenteli rauhallisesti parvi vesilintuja, kääntelihe puoleen ja toiseen.
Nuorukaiset veneessä iloisesti puhelivat ja laulelivat ja metsäisten rantain rinteiltä vastasi kaiku heidän ääneensä. Kun he joskus vaikenivat, kuulivat he läheiseltä rannalta laululintusten iloisia viserryksiä ja kaukaa metsän sisästä kä'en kauniisti kukahtelevan. "Kukkuu, kukkuu", äänti se monta kertaa peräkkäin, vaikeni hetkeksi ja taas kukkui.