— Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi eräs päällikkö.
— Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen sijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja alkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi, kuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen pelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten syntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.
Tuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella otettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila jäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin peräpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä odottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.
— Mieheni tulee, voihki vanhempi nainen.
— Se on minun isäni, sanoi toinen. — Saatte viisituhatta dollaria, jos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala! Odottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa, odottakaa!
— Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa. — Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä johonkin toiseen veneeseen.
Mies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä pelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia. Mutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt kävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.
Laivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se pysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että veneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.
— Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja laskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo Saarelaa.
— Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. — Mene sinä veneeseen.