Ennenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän voimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten keskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen alas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä vedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka oli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi vedellä.
Eräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta sellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja voivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene vähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt uhkaavan vaaran.
Äkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat katsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä. Ylhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä huudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä venekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat venettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla hätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä oleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi alhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.
Saarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän sieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle laivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki niin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.
Juuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan venekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela ruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni pitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan veneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.
— Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, — päästäkää! Minä en tahdo hukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu englantilainen! Päästäkää, päästäkää!
Alice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa heitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa, oli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja Vieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin häntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan Laurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä oli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin nuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt kauniistakaan naisista.
Saarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän ja
Alice Mc Dean olivat.
— Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. — Armahtakaa minua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!
Vene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan henkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että Alice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen paras ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää ruhtinaan ja Alicen onnea.