— Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. — Kuolen mieluummin laivassa, mieluummin laivassa — — —
Erään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista astumaan veneeseen.
— Me olemme ainoastaan siivoojattaria, sanoi toinen nainen.
— Te olette naisia, vastasi Ismay. — Kuoleman edessä lakkaa kaikki arvonerotus.
Nyt oli "Titanicin" keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi tulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat kannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.
Kymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä saatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli joku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli estänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta miestä kuin tarvittiin soutamaan.
Silloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana heittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset hukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni tainnoksiin ja hukkui.
Ne jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat kadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu "Titanicin" hätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton selittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut avuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.
Ihmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan, Vieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että oli vaikeata pysyä pystyssä kannella.
Peräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen alla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.