Kuului pari laukausta.
Tämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan kuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen ilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät peräpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät lakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.
Pelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja vanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä vene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:
— Tulkaa! Veneessä on tilaa teille molemmille.
— En tule ennenkuin kaikki naiset ja lapset on pelastettu.
— Mutta vaimonne, sanoi Vieremä, tahtoen taluttaa tämän veneeseen.
— Ei se käy päinsä, vastasi nainen. — Me olemme olleet yhdessä enemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.
Vieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja nainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän tahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus kuollakin yhdessä.
Kääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan kantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen lapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana, koska nainen — hänen vaimonsa — oli sairas. Eräs päällikkö antoi kieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi takaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä, huusi Astor:
— Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene oli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa. Hän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt auttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä. Jos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.