— Meri kun meri! Ei ole väliä, missä kuolee, sanoi Vieremä.
— Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. — Minustakin on yhtä hyvä kuolla missä tahansa.
— Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen vanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä olevasta lipputangosta. — Hän näyttää menettäneen järkensä valon.
— Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. — Miesparka myöhästyi siitä pelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi päässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän myöhästyi.
— Mc Dean-parka, sanoi Saarela. — Minä pelastin tulevan vävysi
ruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.
Nyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.
Kunpa voisin sinutkin pelastaa!
— Kuulkaa, mitä Mc Dean sanoo, kehotti Vieremä.
Toverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi englantia.
— Alice, Alice, huusi mielipuoli, — Kirottu sininen timantti. — Kirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi sen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se turmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin! Nyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta — no, nyt menet. — Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice — Goddam! Hell will open, but my part is in heaven! — Nice festival — oo-oo-oo — — — (Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma juhla — oo-oo-oo).
Mc Deanin kädet heltisivät lipuntangosta, ja hän suistui korkealta mereen.
Nyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan peräpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.