Nyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava laivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja alkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä. Kipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä kirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat monta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi jättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli kantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria tuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat apua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja Saarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni nuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.
— Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme, sanoi Vieremä.
Jo koskettivat potkurien siivet vettä, joka olikin niitten asuinpaikka.
— Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoi
Vieremä.
— Mutta me voimme joutua imupyörteeseen, sanoi Laurila.
— Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en painunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti Vieremä.
— Nyt, huusi Vieremä.
Kuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt veteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.
Vieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita uimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen. Ainoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin kestäviä siinäkin suhteessa.
— Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä, sanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.