— Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina, sanoi Vieremä. — Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla eräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen lämmintä.
— Mutta mihin suuntaan me uimme, kysyi Laurila.
— Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse. Kyllä "Carpathialta" nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on meidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme "Carpathiaa" vastaan. Se näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin etelässä tältä paikalta saadessaan "Titanicin" sähkösanoman.
— Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahti
Saarela, joka katsoi taaksepäin.
— Kaiketi ruumis, sanoi Laurila.
— Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. —
Ai, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.
— Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. — Kun nyt olisi nuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne kannattaisivat meidät kaikki kolme.
— Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. — Matkoilla pidän sitä aina tarpeen varalta mukanani.
— Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora sellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.
Pian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua, jotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan tarveainesäiliöstä.