Pian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin nestettä.
— Saadaanpa koettaa, mitä se sisältää, sanoi Vieremä.
Saarela aukaisi korkin ja haistoi.
— Konjakkia tuntuu olevan, sanoi hän.
— Arvaatteko, kenen peruja tämä pullo on, kysyi Vieremä hymyillen.
— En tiedä, sanoi Saarela.
— Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen väkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän sen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.
Toverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät verkalleen.
— Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. — Nälkää voimme kyllä kestää parikin päivää.
— Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä ruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. — Tyynellä merellä haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen laatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka sisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä ruokaa että juomaa.