— Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin yhdestä suusta.
Alkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien hätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni, ankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Laurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He päättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän vuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen lankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.
Vieremä ei ollut vielä ehtinyt nukkua, kun Saarelan suusta kuului ilohuuto:
— Savupatsas taivaanrannalla! Laiva tulee pelastamaan meitä!
— Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. — Kuten jo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli sähkösanoma.
— Kuinka kauan kestänee ennenkuin laiva on täällä, kysyi Laurila.
Vieremä nosti päätään, katsahti sinnepäin ja sanoi:
— Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on nyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla pelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.
Toverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen niistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä, kuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin pelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas laulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.
Toveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi läheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset erottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.