Marconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella kiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä hävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt virkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin niin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa, kuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina ruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä mielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei salli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen, että "Carpathia" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän sähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten "Virginianin", "Birman", "Balticin", "Frankfurtin" ja "Olympian" kanssa, ilmottaen näille tarkkaan "Titanicin" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja otti "Titanicista" vastaan uusia sähkösanomia.
Viimein tuli perikadon omaksi vihityltä "Titanicilta" se tieto, että matkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat tulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan perikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli "Titanicilta" viimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton kirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. "Titanic", tuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin kammottaviin syvyyksiin.
"Carpathia" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään onnettomuuspaikalle, sillä suurin osa "Titanicin" väestöstä oli pelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä kaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50 astetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan meriliikkeen historia tuntee.
Soittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen kammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija, sitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan, heidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan laivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot, voimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään. Pelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten soudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen synnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana syvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä lähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He itkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.
Ajattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä pelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana jäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet hellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle, ja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa on sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä kaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä osanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä, että sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja, jotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.
Veneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun laivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla räiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat hätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät enimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat laivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain turvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät omaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten uskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta olisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena? Ihmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka tietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut. Ei yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön tapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina, neuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes he olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli pakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat tulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten sijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä valo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.
Strauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin aalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni hartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki onnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa kuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.
"Titanicin" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime hetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä komentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla pikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä. Mutta kenen asiana olisi häntä tuomita?
Eversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja hyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto tempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen syliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn, heltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän reunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat ilmoille.
Tämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja Saarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan tuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain poistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän vakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön, erittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin kauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.