Etäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää. Erään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia, purivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot. Vankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas. Veneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle että vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät tunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he hellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu sen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.
Kuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi? Ei yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa heidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä unisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa vailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset tallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos päästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä. Siinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.
Toinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se, että pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin anastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut. Mutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän tarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä mitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä sai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä ja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.
Saarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan häntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa kuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin olisi voinut panna sen suurempaa huomiota.
Eräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies, joka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen mukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman epätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut lämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu seurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että palelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten täytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi toisen istua hänen paikalleen.
Näinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne selvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä kiihkein itsekkäisyys rinnan.
Eräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen mies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille laskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja valitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän moneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä naista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen tullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä ensimäisenä "Carpathiaan".
Eräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu turkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut ainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei kukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon ääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö ja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. "Mies näytti siltä kuin helvetti olisi riehunut hänen sisässään", sanoi sittemmin eräs veneessä olijoista.
Samassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten läsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista kuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli myös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä pois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he lakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen kiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui tämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli. Hän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi laivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus rangaistaisiin.
Tämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär Rothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko yön istui hän soutamassa. Kun "Carpathia" tuli avuksi, antautui hän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia. Onnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä "haaksirikkoutuneitten enkeliksi". Niin eriluontoisia ovat ihmiset. Toiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa ja palvelevat muita.