Samassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen suuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä vedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään lauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin nainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin muutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta turhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.
— Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä naista pelastamaan, sanoi Vieremä. — Hän on erehdyttävästi Alice Mc Deanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?
— Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.
Saarela punastui.
Vieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen taskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:
"C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait
naufrage. Adieu, mon cher Paul!
ton Alice."
(Tämä on viimeinen matkani. "Titanic" on tehnyt
haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!
Sinun Alicesi.)
— Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä, luoden tutkivan katseen Saarelaan.
— Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.
— Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan avuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat helpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen niin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc Dean.