— "Titania". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.
Eihän nimi mitään merkitse.
Tyyne näytti miettivän.
— Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. — Tällä tiedonannollasi sinä poistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä ennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi perinnyt äitini luulevaisuutta. —
— Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. — Titania on jo vanha laiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.
Onni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo näkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat, lähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.
— Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi Onni
Tyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.
— Tietysti sinä tulet, vastasi Tyyne ja katosi pensasten taakse.
* * * * *
Viikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi tapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt Perälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän tavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo aamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni seuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän lähtisi matkalle vasta iltapäivällä.
Metsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas vilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin edellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin pääsee syvä huokaus.