— Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.
— Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela itsekseen.
— Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoi
Alice.
Saarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi latinaa.
— Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. — Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!
Anteeksi, hyvä neiti! Minä — — —
— Riittää, keskeytti Alice. — Te olette minulle tunnustanut, että olette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni saman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan enemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!
— Terve, sanoi Saarela.
Hän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se lepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.
Kun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän tiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.
Saarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet risteilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä mies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa mielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli ollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti ruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice vielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas Uffiezille.