— Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä annan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään kansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti. Minä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla yhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole mitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan sen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten laitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela meille vierailemaan.
— Se olisi jotakin suuremmoista, huudahti Arvo.
— Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille, jotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä on kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon lainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä kansantaloudellista ja viisaustieteellistä.
Seuraavan päivän iltana tulivat Laurilan lähimmät naapurit, saatuaan kuulla Onni-maisterin palanneen Amerikasta, kyselemään häneltä asioita. He tahtoivat Laurilan omasta suusta kuulla "Titanicin" kauhean haaksirikon yksityiskohdat. Laurila katsoi parhaaksi pitää tiedonhaluisille oikein muodollisen esitelmän kokemuksistaan. Kun hän kertoi, miten hänen kahden toverinsa kanssa oli onnistunut tehdä kahdesta lankusta lautan ja miten kaksi heistä oli hieronut ja piessyt kolmatta, jotta olisivat pysyneet hengissä likomärät, jäisessä vedessä kastuneet vaatteet yllä, ravistelivat miehet päätään. Kun hän kertoi jo mainitun, jäälautalla olevan saksalaisen naisen ja tämän kahden vähäisen lapsen kohtalosta, pyrskähtivät naiset valtaavaan itkuun.
Esitelmän päätyttyä antautui Laurila yksityiseen keskusteluun kuulijainsa kanssa, jotka hän tunsi kaikki. Monen mökkiläisen ja mäkitupalaisen käteen pisti hän setelirahan. Nämä olivat sanattomina hämmästyksestä. Pian alkoikin paikkakunnalla liikkua sellaisia puheita, että Laurilan maisteri oli tavalla tai toisella saanut suuren omaisuuden Amerikassa. "Juoru-Liisa" levitti sellaistakin huhua, että Laurila olisi laivan haaksirikossa "pitänyt puoliaan". Tuota puhetta ei kukaan sentään uskonut, sillä paikkakuntalaiset tiesivät Laurilan maisterin perin rehelliseksi ihmiseksi. Hänen omaisuutensa täytyi johtua muista lähteistä. Niinpä arvelivat jotkut, että Laurila oli haaksirikkoisten pelastuksessa osottamasta urhollisuudestaan saanut rikkailta "hyvät juomarahat".
Seuraavana sunnuntaina kuulutusten aikana kuului seurakunnan kirkossa, erittäinkin naisten penkeissä kuisketta ja supatusta. Korvat hörössä kuunteli seurakunta, kun pappi luki: "Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan ensimäinen kerta sulhanen, nuorimies, filosofian maisteri Onni Laurila ja morsian, torpparintytär neitsyt Tyyne Perälä."
Kirkkomäellä ja kotimatkalla pitivät naiset äänekästä puhetta asiasta.
Vaikka Tyyne olikin siivo ja järkevä tyttö, pitivät muutamat häntä
Laurilan vaimoksi "sopimattomana". Erittäinkin Ahonperän emäntä oli
ihan haltioissaan ja kiukusta pakahtumaisillaan.
— Meidän Anni on kauniimpi ja hänellä on omaisuutta, sanoi emäntä "Juoru-Liisalle", jonka matkalla oli ottanut rattailleen. — Anni olisi kaikin puolin sopiva Laurilan Onnille. — Tuo Perälän tyttöretale ei ole käynyt muuta kouluakaan kuin kansakoulun, kun meidän Anni sitävastoin on käynyt kolme luokkaa kaupungin tyttökouluakin.
— Sanokaas muuta, säesti "Juoru-Liisa". — Ei se Tyyne Onnin vaimoksi kelpaa. Kyllä Onni nyt lyö sormensa saveen, kun sellaisen naisen ottaa.
— Hyi sellaista naimiskauppaa, huudahti Ahonperän emäntä ja sylkäsi.