— Voi hyvä maisteri!
— Puhukaa!
— Siitä työstä, että pahentaisin Tyynen ja teidän välit.
— Mitä hyötyä hänellä siitä olisi?
— Hän tahtoisi antaa Annin vaimoksenne.
Laurilalta pääsi makea nauru. Hän otti lompakkonsa ja antoi sieltä kaksi sadan markan seteliä Liisalle, sanoen:
— Menkää nyt rauhassa kotiinne. Kun tapaatte Ahonperän emännän, niin sanokaa, ettei teidän onnistunut pahentaa meidän välejämme.
— Te olette liian hyvä, rakas maisteri, änkytti Liisa. — Kiitoksia! Tuhannet kiitokset! Herra teidät palkitkoon! Minä aioin tehdä teille pahaa, ja te palkitsitte minut hyvyydellä. Anteeksi!
— Ei mitään. Se ei ollut mikään paha työ. Te arvasitte itsekin, etten minä sellaisista puheista mitään välitä. Menkää rauhaan! Kun hätä alkaa teitä taas ahdistaa, niin tulkaa tänne.
— Jumala teitä ja Tyyneä siunatkoon, huokasi Liisa ja poistui kyynelet silmissä.