— Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen
Laurilalta.
— Ranskaa, vastaa tämä. — Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra lienee hänen isänsä.
— Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.
— Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.
III LUKU.
Lumoava kovanonnen tuoja.
Himalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt läpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput kuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut viheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat lätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni, kun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä käpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.
Väestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä. Vieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä, miekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten veren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet jalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten sotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin miekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden kauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka ilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta ennustavana oli se noussut aamuisin.
Kuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu. Vieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen laaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto ihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet tyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli voitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä teurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina. Jumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja kiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit miellyttivät niitä.
Mutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten sotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille ylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet ruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas hiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä eivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä taistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan vuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani heidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat olleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat tuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään loistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat, antaen heille voimia.