Kun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta brahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli juuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut tiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa. Tämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas oli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan. Juhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet aseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat välkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa. Naiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen joukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja ryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli raunioina ja sininen timantti hävinnyt.
* * * * *
Ajan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen katoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko menehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole häviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan tulla.
Satumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat ihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan ympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat kauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina, jos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja edestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin matkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier tuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä tavattoman hyviä kauppoja.
Tavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät mitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät viekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän teki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen kauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla. Koko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä kukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.
Kuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva oli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä, kallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana piti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia, jonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka omistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden, että jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen myyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.
Hyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin ankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo ratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan päästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja tästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä onnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.
Tuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat keräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen oli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin ylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo hänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen omaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden, seuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle Moskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun. Hän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut ensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien luku tulee olemaan suuri.
Nyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon ylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia koristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä juhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan tiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä. Sininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se kerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden seuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen poistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja jonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee se hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen rintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan ja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan lempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de Maintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin hallitsijattarena.
Kuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa loistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava uhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä saada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan. Imartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä. Sotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan, ja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen ystävänsä toimesta, kuten väitetään.