Tämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun aarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas Ludviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus ja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä aarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet hurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus lainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle. Heti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä edes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää putoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa Lamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen johtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin huostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä pimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa selittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja vuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja Vilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee varovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman ja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se säteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta on pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina neljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se vahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka kantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja millä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?
Vilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään. Tässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja ylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen huolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä kauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata voimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja karkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa hän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä tehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen timantti on vaatinut kaksi uutta uhria.
Se Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa Lontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja rutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan, peläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana, suunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä päivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven. Hänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän on monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja hän kuolee.
Nyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn myy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle 18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin perheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan Franckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle suuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se ranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi ja ampuu itsensä.
Piakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin, Abdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen, haaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa kiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat Konstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään, ja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid pakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen vihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin pitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti. Laukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään elämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan Bosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.
* * * * *
Rue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu yhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat. Sanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café de Parisin päivällissoitanto kaikuu.
Alituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin. Muoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia joukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä skandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa. Nähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia. Pariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä yhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.
Erittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri. Muitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla ihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja väriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa jalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole milloinkaan ennen nähty.